Suomi on yhteiskunta, jossa osa ihmisistä elää pysyvässä kurjuudessa.
Helsingin Sanomien tammikuussa julkistaman köyhyyskyselyn tulokset ovat hirveää luettavaa. Maassamme asuu tuhansia ja tuhansia ihmisiä, joiden kaikki aika ja energia kuluvat jatkuvaan selviytymiseen.
Heidän elämänsä on vuodesta toiseen niin toivotonta ja lohdutonta, että osa on reagoinut siihen jopa järkeilemällä itselleen sopivan ajankohdan itsemurhalle. Siinä missä osa keski-ikäisistä odottaa lasten lähtöä kotoa, jotta voisi alkaa taas opiskelemaan ja elämään itseään varten, osalle se on lupa lopulta antaa periksi ja tappaa itsensä.
Tämä on tosiasia, jota Suomi ei yhteiskuntana halua myöntää. Siksi keksimme tapoja selittää tilanne paremmaksi kuin se on. Ja mikä olisi siihen parempi mekanismi kuin luoda asenneilmapiiri, jossa köyhän köyhyys on yksilön oma vika, ei ihmisten itsekeskeisyydestä johtuva yhteiskunnan virhe?
Virallisessa menestysliturgiassa sanotaan, että jos yksilö on ahkera ja tekee työnsä huolella, hän vaurastuu.
On outoa, että näinkin heppoinen valhe on edelleen olemassa, sillä sen pystyy kaatamaan viidessä sekunnissa. Esimerkiksi hoitotyössä ihmiset ovat pakostakin hyvin ahkeria ja tekevät työnsä mahdollisimman hyvin, mutta hoitotyötä tekemällä on mahdotonta rikastua.
Mutta onhan Suomessa kaikilla sentään yhtäläiset mahdollisuudet menestyä, sanoo joku. Sekään ei ole totta. On olemassa monia tekijöitä, jotka heikentävät merkittävästi mahdollisuutta vaurastua.
Koska köyhyys periytyy sukupolvien yli, pelkästään se, mihin perheeseen sattui syntymään, heikentää merkittävästi mahdollisuutta pärjätä. Ja koska emme auta köyhiä vaan syyllistämme heitä köyhyydestään, tilanne ei muutu ja köyhien perheiden lähtökohdat menestykseen pysyvät heikompina.
Jokainen, joka ehdottaa työllistymistä ratkaisuksi köyhyyteen, jättää samalla sanomatta sen, että sataprosenttinen työllisyysaste on joka tapauksessa mahdoton – ja että tällöin osa jää väkisinkin köyhiksi. Ja kun systeemi on rakennettu niin, että osa jää väistämättä osattomiksi, on äärimmäisen julmaa syyllistää työttömiä omasta köyhyydestään.
Miksi me toimimme näin? Järjestelmämme on rakennettu niin, että se antaa osalle mahdollisuuden olla paljon rikkaampia kuin toiset. Ja koska jopa simpanssit tunnistavat tällaisen epäreiluuden, meidän täytyy keksiä asialle jokin muu selitys kuin se, että olisimme itsekeskeisiä.
Siksi puhumme niin mielellämme siitä, miten köyhyyden syy on yksilön omassa passiivisuudessa, laiskuudessa ja osaamattomuudessa. Silloin voimme kokonaan ohittaa järjestelmään sisäänrakennetun huono-osaisuuden.
Ja pääsemme vielä taputtamaan itseämme olalle, kun olemme sentään osanneet olla ahkeria, toisin kuin nuo sohvalla kaljaa killittävät tukipumput.
Kirjoittaja on oululainen stand up -koomikko.