Lukijalta
Mielipide

Miksi olin terveyskeskuslääkäri ja miksi lakkasin olemasta

Terveyskeskus, jossa työskentelin, toimi hyvin 1990 alkupuolella. Lääkäreitä ja muuta henkilökuntaa oli aivan tyydyttävästi. Ilmapiiri oli hyvä ja kannustava.

Olin sijaisena kunnanlääkärinä kandiaikana 1968 ja 1969 jatkaen valmistuttuani sitten vakinaisena 1970. Kaikki sijaisuuteni olivat hyvin opettavaisia. Vanhemmat kollegat opettivat eri paikoissa kussakin tarvittavia taitoja hyvin kiitettävästi.

Seuraavaksi olin sijaisena suurehkossa erämaakunnassa, jonka kunnansairaalassa oli myös synnytyslaitos. Kaksi vanhempaa lääkäriä, varsinkin heistä toinen, opetti minulle runsaasti tarvittavia taitoja.

Olin sitten 10 vuotta samassa kunnassa koettaen soveltaa saamiani oppeja. Sitten muutin toiseen laajaan erämaakuntaan seuraaviksi 20 vuodeksi lähinnä perhesyistä.

Väsyminen työssä tuli kiusaksi, avun tarve ihmisillä ylitti minun kapasiteettini. Hyvin usein asia oli psykiatrista. Hoitosuhteet olivat pitkiä ja molemminpuolinen tuntemus potilaiden ja lääkärin välillä monesti näkyi jo ovelle asti.

Yksi potilas (ei asiakas, vaan jotain kärsivä) muisteli myöhemmin minulle tulleensa joskus aikaisemmin vastaanotolleni. Ennen muita puheita olin kehottanut hänet istumaan, pannut hänen viereensä pöydälle nipun sellua nenäliinoiksi ja sanonut: Itke ensin ja puhu sitten. Näin tehtiin ja päästiin varsinaiseen asiaan.

Minä itse hankkiuduin sitten psykiatrikollegan vastaanotolle. Hän suositteli burnoutin terapiaksi työnohjausta aluksi yhdessä puolisoni kanssa ja sitten yksin. Apua alkoi tulla, aloitin uudelleen sellaisia harrastuksia, joihin en ollut vuosiin ehtinyt kajota. Aloitin uudelleen valokuvauksen. Yhdessä vaimoni kanssa aloitimme Lapin vaellukset, joista olimme yhdessäkin haaveilleet. Työkin alkoi maistua uudelleen.

"Muutamien vuosien aikana tilanne jatkui ja tiukkeni. Motivaatio alkoi kärsiä."

Sairauslomia en käyttänyt. Työantaja tuki minua aika monella tavalla. Tärykalvo-operaatiot alkoivat käydä kehnosti ikänäön edistyessä. Työnantaja hankki käyttööni binokulaarisen mikroskoopin, jonka kanssa pärjäsin näköni puolesta 70-vuotiaaksi asti.

Työnohjaukseen käyttämäni ajan työnantaja katsoi työajaksi eli palkalliseksi toisesta vuodesta alkaen, mikä tietenkin lyhensi minun kokonaistyöaikaani.

Työnohjauksen jatkoksi kunta kustansi minulle perhelääkärikoulutuksen. Lisäksi kriisityö tuli mukaan. Nämä perhe- ja muut kriisit tulivat usein muun työpäivän jatkoksi.

Terveyskeskus, jossa työskentelin, toimi hyvin 1990 alkupuolella. Lääkäreitä ja muuta henkilökuntaa oli aivan tyydyttävästi. Ilmapiiri oli hyvä ja kannustava. Lääkäreillä oli kullakin vahvuusalueensa ja tapana oli auttaa kollegaa tarpeen mukaan. Sijaisten aikana ja tilapäisten päivystäjien tullessa heille sanottiin meidän vakinaisten olevan enimmäkseen kotona saapuvilla ja tulevan apuun ongelmien aikana, oli lupa soittaa meille.

Viime vuosituhannen lopulla oli taloudellinen lama. Se alkoi painaa kuntien talouksia. Lomat ja koulutusmatkat piti pitää ilman sijaista, kuten mahdolliset sairauslomatkin. Rahat eivät riittäneet sijaisille. Sama koski suositeltuja ylimääräisiä lomia.

Muutamien vuosien aikana tilanne jatkui ja tiukkeni. Motivaatio alkoi kärsiä. Vapaaehtoinen ilmainen takapäivystys jäi pois, kehotettiin soittamaan keskussairaalan päivystäjälle. Lääkärin työ ei ollut enää niin arvokasta, että siitä kannattaisi maksaa palkkaa.

1998 syksyllä tuli ensimmäinen mainos osa-aikaeläkkeestä, myös sopivan ikäiselle kunnanjohtajalle ja kahdelle lääkärille. Minä en keksinyt tapaa jakaa työpanostani, palkka kyllä oli aika helppo puolittaa.

Seuraavana syksynä tuli samanlainen mainos. Nyt keksin ratkaisun omalle kohdalleni. Olin ollut Effica-tietojärjestelmän pääkäyttäjä ja esittelijä, sen toimittanut atk-firma halusi minut sopivasti osa-aikatyöhön. Jäin siis osaeläkkeelle ja menin toisen työnantajan töihin sekä privaattilääkäriksi. Kuitenkin pidin työstäni, toisinaan kyllä valitellen.

Kirjoitin töissä ollessani vaimolleni luettelon tuntemuksistani, jotkut ovat sitä myöhemmin runoksi maininneet.

Auttaja

Minusta nyhdetään kappaleita

ystävällisesti hymyillen,

nöyrästi pyytäen,

kauniisti kiittäen

ihmiset vievät minusta

kappaleen toisensa jälkeen.

En osaa sanoa: EI.

Ihmiset ottavat kappaleeni,

pitävät niitä aarteinaan,

ovat niistä kiitollisia,

väittävät, etteivät tulisi toimeen

ilman niitä,

eivät jaksaisi elää.

En osaa sanoa: EI.

Koetan kiertää niitä teitä pitkin,

missä ei näitä ihmisiä olisi.

En aina jaksa nähdä ihmisten hätää.

Haluan paeta erämaahan.

Haluan sinne,

missä kukaan ei tunne.

Haluan pois puhelimen vierestä.

Kunpa numeroni ei olisi

ihmisten tiedossa.

En osaa sanoa: EI.

Tunnen olevani

kuin ruoka seisovassa pöydässä.

Kaikki käyvät minusta

kappaleensa hakemassa.

En pääse karkuun,

en haluakaan päästä.

Ihmisten nöyrät kiitokset

ovat minulle tärkeät.

Tunnen olevani tärkeä.

Tunnen, että minusta on hyötyä.

Elän ihmisten kiitoksilla.

Toisinaan tunnen,

että allani oleva lautanen

on tyhjä.

Mitään ei enää ole jaossa.

En osaa sanoa: EI

Haluan itsellenikin kappaleen.

Haluan itsellenikin omaa aikaani,

omaa jaksamistani.

Haluan olla kokonainen.

Haluan myös saada jotain

itselleni joltakin toiselta.

Olen ollut jaossa monille.

Olen kuulunut liian monelle.

Osia minusta on monen mukana.

Haluan, että kuulun yhdelle.

Haluan, että kuulun kokonaan yhdelle.

Haluan, että minusta ei kuka tahansa

nypi mielestään parhaita paloja,

haluan olla kokonainen,

kuulua yhdelle ihmiselle.

Haluan hänen kuuluvan minulle.

Johannes Littow

Oulu

Lue lisää lukijoiden mielipiteitä päivän Kalevasta!

Näin lähetät mielipidekirjoituksen Kalevaan.