Epäamerikkalaisen nimen vanhemmiltaan saanut Barack Obama on vakava ehdokas kuukauden päästä pidettävissä Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa. Hänen kannatuksensa nousi demokraattien esivaaleissa sopivasti viime helmikuussa, joten Hillary Clintonin loppukiri ei ehtinyt häntä enää saavuttaa.
John McCain taas nousi republikaanien presidenttiehdokkaaksi lähinnä siksi, ettei puolueessa ollut todella vakavia vastaehdokkaita. George W. Bushin kaksi epäonnistunutta presidenttikautta takasivat sen, että yhdelläkään valtavirrassa kulkeneella poliitikolla ei ollut menestymisen mahdollisuuksia.
McCain oli vakavasti otettava vastaehdokas Bushille vuonna 2000, kunnes hänen omintakeinen toimintatapansa vei hänet sivuraiteelle. Nyt tämä sivuraide toi hänelle presidenttiehdokkuuden, mutta hintana on ollut taipuminen republikaanien pakolliseen retoriikkaan. Alaskan pari vuotta sitten valitun kuvernöörin Sarah Palinin valinta varapresidenttiehdokkaaksi oli lyhyellä aikavälillä loistava veto kristillisen oikeiston tyydyttämiseksi, mutta maata ajatellen erittäin riskipitoinen ratkaisu.
Miksi Obama on sitten vakavasti otettava, mutta ei välttämättä valituksi tuleva ehdokas? Obamalla on oma nuori ja liberaalinen kannattajakuntansa, jolle ehdokkaan rodulla ei ole olennaista merkitystä. Toisaalta hänellä on tiukkoja vastustajia, joiden mielestä mustasta ei voi tulla Yhdysvaltojen presidenttiä. Amerikka tekee siis tiliä menneisyytensä kanssa.
Todellisuudessa tuntuva osa äänestäjistä asettuu näiden vaihtoehtojen välimaastoon. Yhtenä syynä tähän on, että Obama ei ole kyennyt luomaan demokraattien ay-siipeen vetoavaa uskottavaa taloudellista ja sosiaalista ohjelmaa, vaikka hän puhuu erityisesti julkisen terveydenhuollon puolesta. Hankkiakseen demokraattien perinteisten kannattajien tukea hän värväsi varapresidenttiehdokkaaksi senaatissa 28 vuotta istuneen ja sen ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan Joseph Bidenin, joka on lähtöisin katolisesta työläiskodista Pennsylvanian teollisuusalueelta.
Mistä Obaman vetovoima kaikista näistä vastaväitteistä huolimatta johtuu? Ehkä suurin syy on, että hän lupaa lopettaa sodan. Kyse ei ole vain Irakin sodasta, jonka aloittamista vastaan hän senaattorina äänesti. Sen sodan Yhdysvallat on jo poliittisesti hävinnyt. Nyt kysymys on tappioiden minimoinnista ja kunniallisesta tavasta tulla ulos sodasta samalla kun Talebanin nousu Afganistanissa vaatii entistä enemmän sotilaallista huomiota. Valittiinpa kumpi tahansa ehdokas, niin hän joutuu tekemään Irakissa piinallisia valintoja seuraavan parin vuoden aikana.
Obaman ehdokkuudessa yksi ratkaiseva tekijä on sen symbolinen merkitys Yhdysvaltojen vuonna 1861-1865 käydyn verisen sisällissodan päätepisteenä. Tuo sota merkitsi mustien orjien oikeudellista, vaikkakaan ei taloudellista ja poliittista vapauttamista. Vasta Martin Luther Kingin Jr. johtama mustien kansalaisoikeusliike ja asenteiltaan puolirasistisen Lyndon B. Johnsonin Great Society -ohjelma loivat mahdollisuuden jonkinlaiselle poliittiselle tasa-arvolle.
Mustien kansalaisoikeusliikkeen suora perillinen Jesse Jackson, jonka poika edustaa nyt Illinoisia Yhdysvaltojen kongressissa, pyrki kaksi kertaa demokraattien presidenttiehdokkaaksi. Hän sai tuekseen myös valkoisia liberaaleja, mutta hänellä ei ollut koskaan todellisia mahdollisuuksia tulla presidentiksi. Syy tähän oli ilmeinen: valkoinen enemmistö piti häntä vihaisena ja katkerana "neekerinä".
Obaman vetovoima perustuu pitkälti siihen, että hän on kyennyt välttämään valkoisten keskuudessa mielikuvan vihaisesta mustasta. Tätä kuvaa vastustajat ovat toki viljelleet todisteena hänen seurakuntansa pappien harkitsemattomat lausunnot. Republikaanit hyökkäävät Obamaa vastaan likaisilla keinoilla. Tämän vuoksi kolmasosa amerikkalaisista uskoo hänen olevan muslimi, mitä hän ei ole koskaan ollut.
Ihonväri vaikuttaa edelleen amerikkalaisessa politiikassa, mutta Obaman suuri saavutus on se, että pelkästään se ei enää ratkaise politiikan lopputulosta. Hän sulkee omalta osaltaan kirjan Yhdysvaltojen sisällissodasta. Tätä helpottaa puolestaan se, että vaikka Obama kävikin koulua Indonesiassa ja työskenteli kolmisen vuotta eteläisen Chicagon köyhillä asuinalueilla, isovanhemmat kasvattivat hänet amerikkalaiseen valtakulttuuriin. Hän suoritti oikeustieteelliset opintonsa menestyksellä Harvardin yliopistossa ja onkin monien mielestä liian hyvin pukeutuva ja professorimainen.
Obama on tällä hetkellä todennäköisin valinta Yhdysvaltojen seuraavaksi presidentiksi, mutta se ei ole suinkaan varmaa. Mielikuvat ovat politiikassa ratkaisevia ja nyt Obaman on kyettävä vakuuttamaan demokraattien perinteinen, vaikkakin hupeneva kannattajakunta, että hän kykenee toteuttamaan taloudellisia ja sosiaalisia uudistuksia, mikä finanssi- ja budjettikriisin runtelemassa Amerikassa ei ole lainkaan helppo tehtävä.
Obaman laiha lohdutus on se, että vastaehdokas McCain kamppailee ainakin yhtä suurten poliittisten vaikeuksien kanssa. Yhdysvaltojen talouskriisin syvetessä ja poliittisen päätöksenteon rapautuessa käy selväksi, että seuraavan presidentin uudistusvara kapenee koko ajan. Liittovaltiolla ei ole varaa veronalennuksiin, joita McCain ajaa tai Obaman kaavailemiin sosiaalisiin uudistuksiin.
McCain markkinoi itseään kansallisen turvallisuuden presidenttinä, mutta vaalien keskiöön nousee väistämättä Yhdysvaltojen taloudellinen tilanne. Kummallakaan ehdokkaalla ei ole tällä alueella erityisen vahvaa näyttöä, mutta Obama saattaa herättää äänestäjien keskuudessa toivon kipinän.
Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin johtaja, joka on asunut Yhdysvalloissa 12 vuotta.