Kolumni

Miksi mennä luen­nol­le tur­hau­tu­maan?

Kun puhutaan akateemisista opinnoista, tulevat sekä nykyisillä että entisillä opiskelijoilla usein mieleen luennot.

Kun puhutaan akateemisista opinnoista, tulevat sekä nykyisillä että entisillä opiskelijoilla usein mieleen luennot. Luentoa on ilkeästi luonnehdittu tilanteeksi, jossa lauseet siirtyvät puhujan muistiinpanoista kuulijan vihkoon käymättä välillä kummankaan ymmärryksessä. Miksi moista kummajaista käytetään?

Osin luennon käyttö selittyy perinteillä. Yliopistolaitoksen aamunkoitossa keskiajalla ei ollut oppikirjoja, kirjapainotaitoa kun ei ollut vielä keksitty. Opiskelijan ainoa mahdollisuus saada opettajan jakamat tiedonmurut haltuunsa oli merkitä ne muistiin sitä mukaa kuin opettaja niitä puheessaan jakeli.

Toinen syy lienee muistikuvien tarjoaminen opiskelijoille. Itse muistan 70-luvulta usean luennoitsijan persoonallisen esiintymisen, vaikka varsinainen asia on jo ammoin muuttunut niin sanotuksi yleissivistykseksi.

Kolmas syy on kuitenkin tärkein: hyvin valmisteltu luento on tehokas opetusmuoto. On vaikeaa keksiä toista tapaa käsitellä akateemisen oppiaineen perussisältöjä samanaikaisesti kymmenien, jopa satojen opiskelijoiden kanssa.

Oppikirjaan tai internetiin verrattuna etuna on se, että elävä opettaja voi korostaa tärkeitä asioita, torjua väärinkäsityksiä ja muutenkin soveltaa asiantuntemustaan oppijaryhmän tarpeiden mukaan. 

Olen pitänyt tänä syksynä laboratoriolääketieteen luentoja oululaisille lääketieteen opiskelijoille. Toimitin aina etukäteen aineistoa sijoitettavaksi kurssilaisten ”sähköiseen oppimisympäristöön”, muilta käyttäjiltä suljetulle internetsivustolle.

Tämän nykykäytännön ideana on, että opiskelija perehtyy aiheeseen ennalta ja pystyy siten osallistumaan luennolla käytävään keskusteluun ja kysymään epäselviksi jääneitä kohtia. Nämä 123 opiskelijaa olivat kolmannella vuosikurssilla eli kliinisen vaiheen opintojen alussa.

Luennon alussa luulin tulleeni väärään paikkaan, kun sali ammotti tyhjyyttään. Lopulta takaseinän lähelle oli hiippaillut yhteensä parikymmentä kuulijaa, joista muutama teki ilokseni kysymyksiäkin luennon aikana. Kättennostoäänestys kertoi, että vain pari oli vilkaissut nettiin toimittamaani aineistoa. Niinpä aiotusta selventävästä keskustelusta ei tullut mitään, vaan jouduimme käyttämään etupäässä ”opettaja puhuu, opiskelija kuuntelee” –menetelmää.

Laboratoriolääketieteen tuntimäärä supistui tiedekunnan viime opintouudistuksessa merkittävästi. Suomeksi tämä tarkoittaa, että tarjoamme luentoja 22 tuntia per opiskelija; luentotunti on 45 minuuttia. Lisäksi heillä on kolme parin tunnin ryhmätyötä ja yksi niin sanottu teemapäivä, jotka on määritelty pakollisiksi – toisin kuin luennot.

Näillä eväillä, jotka opiskelijaa kohti siis tekevät luentoineen 34 tai ilman luentoja 12 tuntia jossakin hänen opintopolkunsa keskivaiheilla, hänestä pitäisi tulla pätevä käyttämään sairauksien diagnostiikassa ja potilaiden hoidon seurannassa laboratoriolääketieteen nykyisiä ja tulevia mahdollisuuksia – koko uransa ajan.

Oulun yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan ohjeiden mukaan ”lähtökohtaisesti poissaoloja opetuksesta on vältettävä”.

Sairastumisesta edellytetään ilmoitettavan kurssin vastuuhenkilölle. Tietääkseni opiskelijaryhmässäni ei kuitenkaan riehunut influenssa eikä muukaan epidemia.

Muidenkin kurssien opettajakollegat ovat kertoneet, että ohut luento-osallistuminen on pikemmin vallitseva käytäntö kuin harmillinen poikkeus.

Lääketieteessä ei voi valita oppiaineitaan, vaan kaikki saavat saman paketin. Ilmeisesti pyrkimys akateemiseen vapauteen johtaa sitten siihen, että vain pakollisiksi merkittyihin opetustilanteisiin osallistutaan.

Suomessa yliopisto-opetus on opiskelijalle maksutonta ja tästä etuoikeudesta halutaan pitää tiukasti kiinni. Ilmaista se ei kuitenkaan ole. Oulun yliopistossa suoritettava lääketieteen lisensiaatin tutkinto kustantaa veronmaksajille 115 000 euroa, mihin eivät tietenkään vielä sisälly opintoraha, asumistuki, ateriatuki ynnä muut.

Ymmärrän huolen siitä, että yliopisto-opetuksen maksullisuus rajoittaisi vähävaraisten mahdollisuuksia. Toisaalta on kysyttävä, johtaako maksuttomuus siihen, että opetuksen arvoa ei ymmärretä. Vähän niin kuin takavuosina kun aikaisemmin arvostetuista kunnanlääkäreistä tuli nenän vartta pitkin katseltuja kolmen markan terveyskeskuslääkäreitä.

Yliopisto-opintojen liepeillä pyörii kyllä perheiden rahaa. Lukuisat valmennuskurssifirmat ovat taas aloittaneet pyrkijöiden turboahtamisen ensi kevään pääsykokeisiin. Lääketieteen kokeeseen valmentava kurssi maksaa 1 500 eurosta 4 000 euroon ja saattaa olla jopa 250 oppitunnin laajuinen. Siis kaksikymmenkertainen tuntimäärä verrattuna laboratoriolääketieteen opetukseen niille, joista on oikeasti tulossa lääkäreitä.

Oulun lääketieteellinen tiedekunta ”kouluttaa terveydenhuollon asiantuntijoita vaativiin kansallisiin ja kansainvälisiin tehtäviin”.

Kun opiskelija ottaa opiskelupaikan vastaan, syntyy hänen ja valtion välille eräänlainen sopimus: valtio sitoutuu maksamaan ja opiskelija sitoutuu hankkimaan hyvän ammattitaidon. Akateemiseen vapauteen liittyy akateeminen vastuu.

Me lääkäriopettajat tuemme parhaamme mukaan tulevien kollegojen asiantuntijuuden kehitystä. Heitä olisi mukavaa tavata silloin, kun menee varta vasten heitä opettamaan.

Kirjoittaja on NordLab-liikelaitoksen johtava lääkäri, joka toimii Edistyksellisen tiedeliiton puheenjohtajana.