Se tapahtuu säännönmukaisesti: jos kirjoittaa myönteisesti tai edes neutraalisti (tai ei jonkun mielestä riittävän kriittisesti) ruotsin kielestä, pakolaisista tai jostakin muusta kuumasta aiheesta, alkaa tulla kauniisti sanottuna korjaavaa palautetta tai pääsee jopa ”vaihtoehtomediaan”.
Meistä varmasti monet saavat ainakin joskus vihapostia. Vihaa puretaan myös keskustelupalstoilla, verkossa ylipäätään, liikenteessä, kauppojen kassoilla, kouluissa, milloin missäkin.
Olin viime viikolla eräässä tilaisuudessa, jonka otsikkona oli yksinkertaisesti: Miksi meistä tuli niin vihaisia? Se oli pitkään, pitkään aikaan paras keskustelu, johon olen saanut osallistua.
Viha on sinänsä normaali inhimillinen tunne, joka iskee silloin tällöin keneen tahansa. Jotenkin vain tuntuu siltä, ettei viha ole enää satunnaisesti purkautuva puuska, vaan monella jatkuvasti syöksevä tulivuori.
Mistä tätä vihaa oikein tulee? Mikä saa rauhallisina tunnetut suomalaiset käyttäytymään tavalla, joka ei olisi tullut aiemmin mieleenkään ja jota olisi vähintään pyydetty anteeksi?
Onko yksi selitys se, että sappea pääsee nyt purkamaan nopeasti, nimettömästi ja helposti?
Onko toinen selitys se, että kun eteen on yhtäkkiä avautunut ääretön sananvapaus, sitä halutaan toteuttaa kunnioittamatta mitään rajoja?
Maahanmuuttokeskustelu sopii yhteen näiden selitysten kanssa. Tulikivenkatkuisten päästöjen julkaisematta jättämistä sätitään sensuuriksi ymmärtämättä sitä, ettei mitä tahansa voi julkaista jo pelkästään siksi, että julkaistu sisältö rikkoisi lakia.
Moderni viha lienee oire purkajansa tuntemasta huonosta itsetunnosta ja voimattomuudesta. Näiden tuntojen takaa löytyy usein työttömyyttä ja syrjäytymistä.
Vihaisia ovat monet hyvin voivatkin. Sen saavat usein tuntea esimerkiksi opettajat, jotka ovat alkaneet pelätä omien lastensa hölmöilyjä aggressiivisesti puolustavia vanhempia.
Voisiko vihaa kääntää positiiviseksi voimavaraksi, jolla vihan viemää negatiivista energiaa käytettäisiin hyviksi koettujen asioiden puolesta sen sijaan että oltaisiin vain vastaan?
Miten vihaan sitten tulisi suhtautua? Väittää vastaan vaiko vaieta? Jokainen erilaisilla verkkofoorumeilla kulkeva tietää, että väittämällä vastaan saa vain uutta kuraa niskaansa.
Vaikeneminen olisi helppoa, mutta pitämällä suumme kiinni vihapurkausten edessä teemme kaikille karhunpalveluksen. Vaikenemalla ja painamalla vihapuheen pinnan alle hyväksymme sen ja annamme sille uutta kasvualustaa.
Mitä pidempään vaikenemme vihan pidäkkeettömästä purkamisesta, sitä pidemmälle siirtyvät hyväksyttävän käyttäytymisen rajat. Haukkumisesta, ivaamisesta, nolaamisesta ja kaikesta muusta tällaisesta tulee pikkuhiljaa normikäyttäytymistä.
Suomessa sanotaan liian helposti, että ”meillä ei suvaita rasismia” ja kuvitellaan, että asia on sillä kuitattu. Hallituskin kirjoittaa ohjelmassaan hurskaasti, että ”hallitus kannustaa avoimeen keskusteluun maahanmuuttopolitiikasta, mutta rasismia ei sallita”. Monet suomalaiset näyttävät viime viikkojen tapahtumien perusteella lukeneen hallitusohjelman huonosti.
Rasismia ei kyllä pidä suvaita, mutta se ei riitä. Rasismin ilmenemiseen pitäisi myös puuttua tarmokkaammin.
Suomi valmistautuu maahanmuuttokuohun ja laman keskellä itsenäisyyden satavuotisjuhliin. Vähemmän on puhuttu siitä, että heti itsenäistymisen perään Suomessa raivosi katkera sisällissota.
Kylmäävä ajatus siitä, voisiko sadan vuoden takainen tapahtua uudestaan, on toivottavasti liian kaukaa haettu. On kuitenkin selvää, ettei nykyisenkaltaisesta ja ehkä vielä entisestään kiihtyvästä kaunan purkamisesta voi seurata mitään hyvää, päinvastoin.
Tämän kirjoittajaa vietiin äskettäin eräässä ”vaihtoehtomedian” kommentissa, mitä ilmeisimmin nimimerkin suojissa, kuopan reunalle huputettavaksi. Uhkaukseksi tulkittavia viestejä tuli myös satiirilehti Charlie Hebdon kannen julkaisemisesta.
Vastaavanlaisia ja vielä paljon pahempia esimerkkejä löytyy varmasti lukemattomilta suomalaisilta. Meidän ei pidä hyväksyä tällaista käyttäytymistä ja meidän pitää esittää vastalauseemme rohkeasti ääneen. Jos sen hyväksymme ja jos painamme sen pahkaamme, meistä tulee entistä vihaisempia.