Kirjoittaja on yleislääketieteen erikoislääkäri ja Kuusamon terveyskeskuksen ylilääkäri.
Suomessa syntyy nykyisin noin 60 000 lasta vuodessa.
Heistä 1 000 sijoitetaan jossakin lapsuutensa vaiheessa kodin ulkopuolelle lastensuojelusyistä. He tulevat tekemään 17 000-18 000 käyntiä lastenpsykiatrilla. Lapsissa on tulevaisuus. Siis tällainenko?
Vuonna 1995 oli 0-17-vuotiaista sosiaaliviranomaisen huostaan ottamia noin 6 000 lasta. Vuonna 2008 huostaan otettuja oli jo yli 11 000. Samana aikana 0-17-vuotiaiden määrä on pienentynyt 75 000:lla. Kodin ulkopuolelle sijoitettuja tämän ikäisiä oli vuonna 1995 runsaat 9 000, toissa vuonna jo 16 000.
Lastensuojelun avohoidon tukitoimien piirissä oli vuonna 2008 kaikkiaan lähes 70 000 lasta ja nuorta, enemmän kuin yksi kokonainen ikäluokka. Viime vuosina on erityisesti kasvanut yli 16-vuotiaiden sijoitettujen ja huostaan otettujen osuus.
Lukumäärät ovat kasvaneet lähes kaksikertaisiksi vajaassa viidessätoista vuodessa. En mitenkään voi uskoa, että lapset olisivat jotenkin "huonontuneet". Syy on jossakin muualla.
Suurin osa kiireellisistä huostaanotoista johtuu alkoholista. Olisi aika helppo syy, jos alkoholin kulutus voisi selittää lisääntyneen lastensuojelun. Kuitenkin alkoholin kulutus henkeä kohden on noussut vuodesta 1990 vuoteen 2009 "vain" 8,9 litrasta 10,2 litraan. Nousua toki on ja voidaan kysyä, miksi vanhemmat käyttävät alkoholia niin, etteivät pysty huolehtimaan lapsistaan?
Toiseksi mieleen nousee avioerojen lisääntyminen. Vuosittaiset avioerot ovat lisääntyneet parin vuosikymmenen kuluessa 7 000:sta runsaalla tuhannella. Mutta kaikki vanhemmat eivät nykyisin ole avioliitossa.
Niin kutsuttujen avoerojen määrä on luultavasti suurempi kuin avioerojen, joten perheiden hajoamisten lukumäärä on kyllä merkittävästi kasvanut. Tässäkin seuraa sama kysymys kuin alkoholin kohdalla: miksi erotaan?
Muita syitä? Pienituloisuusaste on prosenttiluku, joka ilmaisee kuinka suuri osa asukkaista on pienituloisia. Pienituloiseksi luokitellaan, kun käytettävissä olevat tulot ovat enintään 60 prosenttia ihmisten keskitulosta.
Lasten pienituloisuusaste on noussut 1990-2008 yli kaksinkertaiseksi 6,2:sta 14,1:een. Yhtä mielenkiintoinen on kodinhoitoapua saaneiden lapsiperheiden osuus: 1990 kodinhoitoapua sai 8,2 prosenttia lapsiperheistä, 2008 enää 1,6 prosenttia.
Lapsiperheiden pienituloisuus lähti aikanaan rajuun kasvuun, kun puolisoiden yhteisverotus lopetettiin ilman mitään kompensaatiota lapsiperheille. Samoihin aikoihin poistettiin verovähennysoikeus lapsista, ja vähäksi aikaa korotetut lapsilisät jäädytettiin lamatalkoissa vuodesta 1996 lähtien.
Lapsiperheiden kotiapu romahti, kun kunnat siirsivät kodinhoitajat lisääntyvän vanhusväestön hoitoon eikä uutta väkeä otettu. Muun muassa näiden päätösten seurauksia lapsemme nyt maksavat.
Pienituloisuus ja kotiavun puute rassaavat vanhempia niin, että kaikki eivät jaksa kasvattaa lapsiaan. Yksi rassaaja on työelämä. Tänään työelämän tulosajattelu vaatii vanhemmilta paljon enemmän psyykkisiä voimavaroja kuin koskaan ennen. Perheen ja työn yhteensovittamisesta on puhuttu jo vuosikymmenen verran.
Mutta äiti- tai isäkuukaudet eivät paljon tunnu, kun työhön palaaminen lomien jälkeen vaatii taas isän ja äidin tarmon kokonaan. Oma lukunsa on vielä kilpailu perheiden kesken näyttävästä talosta, autosta, maineesta.
Sekin jättää lukemattomat lapset kasvattamaan itse itseään, lapsen todelliset keskustelukumppanit ovat kaveriporukka ja netti. Tästä antavat riipaisevaa kuvaa esimerkiksi lasten kirjoittamat sadut, joita olen taivalkoskisen Napero-Finlandia -kilpailun päätuomarina lukenut kohta kaksi vuosikymmentä.
Mistä siis apua lapsille? Kilpailuyhteiskuntaa pitää pystyä inhimillistämään. Työelämää pitää pystyä muuttamaan vähemmän tappavaksi vaikkapa niin, että työterveyshuollolle löydetään uusia aseita.
Luulisi Työterveyslaitokselta ja työterveyshuollolta löytyvän resursseja tutkimus- ja työelämätyöhön, kun työterveyshuollon vallannut sairaanhoito lopetetaan työterveyshuoltoon kuulumattomana. Kotiapuun kannattaa panostaa jo ennen kuin lapsilla ja perheillä on mitään oireita.
Sitten, kun ne oireet tulevat, lääkäri kirjoittaa silmää räpäyttämättä lähetteen lastenpsykiatrille ja hoito lastenpsykiatrian osastolla saattaa maksaa useita kymmeniä tuhansia euroja kuukaudessa. Montako kodinhoitajaa sillä palkattaisiin?
Muitakin keinoja voi miettiä. Tulonsiirtoja lapsiperheille ei aika taida oikein suosia, mutta pienituloisuuslukujen pitäisi herättää. Perheellisten päihdehuoltoon voidaan helposti panostaa nykyistä enemmän, koska nykyisin siihen ei juuri panosteta.
Puolisoiden välisessä perhesovittelussa tarvitaan muutakin kuin kirkon harvoja sovittelupisteitä. Koulumaailmassa kehitys on vienyt mammuttikouluihin, joissa lapsi hukkuu massaan ja turvalliset aikuiskontaktit jäävät syntymättä; kyllä kaupunkioloissakin pienet lähikoulut ovat lapsen kannalta parhaita kasvattajia.
Tänä päivänä julkisuus kohkaa suurin otsikoin joidenkin sukupuolineutraalien oikeuksista. Miksi kukaan ei korota ääntään lasten oikeudesta terveeseen ja normaaliin lapsuuteen? Lapset ja nuoret ovat iso joukko.
Sen joukon hyvinvoinnista riippuu tulevaisuus aika paljon enemmän kuin jonkin pienen ryhmän marginaalijutuista, joilla tosielämässä ei ole juuri merkitystä. Median, kirkon ja meidän tavallisten ihmisten, jotka menemme tällaiseen mukaan, sietäisi hävetä.