Tuttavan poika joutui lopettamaan liikuntaharrastuksen, koska hän ei ollut tarpeeksi lahjakas lajissaan. Päätös oli lapsen oma. Hän kyllästyi valmentajan vaatimuksiin ja siihen, ettei hän saanut pelata joukkueen peleissä, kuten muut.
Lapsi on vasta alakouluikäinen. Tämä tapahtui Suomessa vuonna 2011. Olen kuullut muitakin vastaavia esimerkkejä eri lajien parista.
Näinkö vakavaksi lasten liikunnan harrastaminen on mennyt? Onko seurojen ensisijaisena tavoitteena tuottaa huippu-urheilijoita kansainvälisille kilpakentille vai tarjota lapsille mielekäs harrastus, jotta liikunnasta tulee elämäntapa?
Totta kailahjakkaiden lasten pitää saada kilpailla ja kehittyä. Kaikki lapset eivät kuitenkaan ole lahjakkaita eivätkä halua kilpailla. Silti he voivat haluta harrastaa liikuntaa, tai ainakin liikunta olisi heille hyväksi.
Eikö tällaisille lapsille ole oikeasti paikkaa liikuntaseuroissa? Pitääkö jo alle kouluikäisiä ryhtyä jakamaan tasoryhmiin aikuisten tarpeita tyydyttämään vastoin lasten omia toiveita?
Keskivertoa huonompia ei
tueta, vaan heidän osansa on katsoa sivusta, kun muut pelaavat.
Valtakunnallisia suosituksia lasten liikuttamiseen on, mutta noudatetaanko niitä? Käsi sydämelle, valmentajat.
Ennen vanhaan otettiin pallo, kerättiin porukka ja mentiin pelaamaan. Ei tarvittu seuroja, valmentajia tai tavoitteita. Riittävä liikuntamäärä kertyi päivittäin huomaamatta, ja lajitkin opittiin muiden mallista.
Elämä on muuttunut. Ny-kyään liikuntaa pitää harrastaa. Niin aikuisetkin tekevät. Emme liiku enää riittävästi arjessa, vaan juoksemme kymmenen kilometrin lenkkimme tai piipahdamme zumbassa iltamyöhään päivän istumarupeaman päätteeksi.
Lapsillekin on tarjolla pilvin pimein vaihtoehtoja. Vauvat kulkevat säännöllisesti jumpissa ja uimassa, ja monissa lajeissa järjestetään alkeisryhmiä jo kolmevuotiaille.
Tässä ei ole mitään pahaa, päinvastoin. Pahaksi tilanne muuttuu vasta sitten, kun lapsen liikuntainto tapetaan osoittamalla rivien välistä, ettei hän enää kelpaa, koska hän ei ole niin hyvä kuin muut ikäisensä.
Kysyntää luulisi riittävän sellaisillekin lajeille ja seuroille, joissa kaikki lapset saavat liikkua, kehittyä ja nauttia. Valtaosa meistä ja lapsistamme on kuitenkin liikunnallisesti tavallisia pulliaisia. Olympiavoittajia tulee ani harvoista.
Jokainen aikuinen, joka omalla toiminnallaan sammuttaa lapsen liikuntainnon, saisi hävetä. Kyse ei ole pikkuasiasta tai sosiaalitanttojen turhasta narinasta.
Koulujen liikuntatunneilla tuskin enää nöyryytetään "liikunnallisesti huonoja" oppilaita, niin kuin omassa nuoruudessani tehtiin.
Kaksi parasta pelaajaa valitsi koulussa huutoäänestyksellä joukkueensa jäsenet. Tämä oli tehokas tapa varmistaa, ettei viimeisenä joukkueeseen otettava oppilas tule koskaan harrastamaan kyseistä lajia.
Vain joka kymmenes työikäinen suomalainen liikkuu tervey-den kannalta riittävästi, eläkeikää lähestyvistä enää muutama prosentti. Viidesosa aikuisista ei liiku juuri lainkaan.
Liikunnan määrä vähenee aikuisiän kynnyksellä. Lähes puolet 11-vuotiaista liikkuu terveyden kannalta tarpeeksi, mutta 15-vuotiaista enää vähemmän kuin joka viides.
Liikunnan terveyshyödyt tietää lähes jokainen. Maailman terveysjärjestö WHO on arvioinut, että liikkumattomuus ai-heuttaa yli neljänneksen aikuistyypin diabeteksesta.
Työurien pidentämisestä saa toki haaveilla, mutta jo nyt eniten poissaoloja töistä aiheuttavat tuki- ja liikuntaelinten sairaudet vain lisääntyvät. Ne ovat myös toiseksi yleisin syy työkyvyttömyyseläkkeisiin.
Näistäkin syistä olisi tärkeää juurruttaa liikunnasta elämäntapa mahdollisimman monille lapsille.