Suomen menestys jääkiekon arvokisafinaaleissa on kuin katsoisi samaa kotivideota monta kertaa peräkkäin. Finaali ei tarjoa mitään uutta, ja lopputulos on aina sama. Olihan tämä jo yhteensä kahdeksas hävitty arvokisafinaali. Yksinäisenä täysosumana törröttää Tukholman kultainen kevät vuodelta 1995.
Yhdeksän finaalia, yksi voitto. Onnistumisprosentti 11. Se ei ole paljon.
Miksi sama häviämisen kaava toistu kerta toisensa jälkeen? Puuttuuko meiltä voittamisen kulttuuri, koska eihän epäonnen salama iske aina samaan paikkaan. Missä oli finaalissa se tunnetila, jonka avulla Suomi huippuhurmiossa kaatoi runsas vuorokausi aikaisemmin Venäjän.
Hopea on joukkueurheilun kitkerin mitali, joka ei lämmitä yhtään. Se on myös hävitty mitali.
On samalla alentavaa jääkiekkoilun MM-kisojen tasolle, että mestaruuden vie joukkue, joka on mukana C- tai D-luokan joukkueella. Mukana nyt oli vain 4-5 pelaajaa, jotka mahtuisivat absoluuttisesta parhaaseen Team Canadaan. Mutta jääkiekon taso Kanadassa on huikea. Tuleepa sieltä MM-jäälle pelaaja kuin pelaaja, hän edustaa taattua vaahteralehtistä osaamista.
Leijonien MM-saavutuksen arvo kirkastuu vasta viikkojen tai kuukausien päästä. Ja tilastoissa hopea näyttää aina yhtä hyvältä.
Ei Suomellakaan ollut Moskovassa jalkeilla mikään tähtisikermä, vaan ryhdikäs joukkue isolla J:llä. Vain täysosuma jäi puuttumaan.
Joka tapauksessa Erkka Westerlund jättää seuraajalleen Doug Sheddenille velvoittavan testamentin. Kun MM-turnaus pidetään vuoden kuluttua Sheddenin kotimaassa Kanadassa, Suomelta odotetaan MM-mitalia.
Jos näin ei käy, Shedden on epäonnistunut. Meistä suomalaisista tullut vuosien varrella niin vaativia.
MM-hopea kuitenkin vaimensi kritiikin äänitorvet. Mitaliton Moskova olisi saanut Jääkiekkoliiton ylimmän johdon tukalaan asemaan.
Jari Viuhkolan, Mika Pyörälän ja Lasse Kukkosen myötä hopea kohdentuu myös Oulun tienoolle. Ville Koistisen juuret ovat Vaalassa, vaikka hän kävi syntymässä Oulussa 17.6. 1982. Perhe muutti Tampereelle 1988, kun Ville oli kuusivuotias.
Hänen isänsä Jari on on harrastanut ultramatkojen taivaltamista ja muun muassa rullaluistellut Nordkapista Keski-Eurooppaan.
Myös Jukka-Pekka Laamanen voidaan tällä hetkellä mieltää oululaiseksi - vielä ainakin seuraavat kolme vuotta, jotka hän Kärpissä pelaa.
Venäjä sai pronssimitalista balsamia haavoilleen, jotka aukesivat huippujännittävässä välieräottelussa Suomea vastaan. Venäjällä osataan arvostaa myös pronssia, vaikka areena ei ollutkaan tupaten täynnä. Yleisö eli voimakkaasti mukana ajassa, paikassa ja hetkessä.
Ruotsille ei loppupeleissä jäänyt käteen yhtään mitään, vaikka ennen välieriä askelmerkit olivat täydellisesti kohdallaan. Kohtuus kaikessa, sillä vuosi sitten Ruotsi vei kaiken mahdollisen - olympiakultaa Torinossa ja MM-kultaa Riiassa.
Moskova pystyi järjestämään kelpo MM-kisat, joilla oli erinomaisen hyvät puitteet molemmilla areenoilla. Pitkäksi miinukseksi poimittakoon pääsylippujen olematon markkinointi. MM-turnauksen imagolle on häpeällistä, että lauantain toista välieräottelua Ruotsi - Kanada seurasi vain 3000-4000 katsojaa, eikä finaaliottelukaan ollut täynnä - vaikka oli loppuunmyyty.
Miinusta oli myös tavallisten kisaturistien olematon läsnäolo. Kun MM-karavaani siirtyy vuoden kuluttua jääkiekon synnyinsijoille Kanadaan, areenat Halifaxissa ja Quebec Cityssä pullistelevat täysinä. Katukuvassa näkyvät myös eurooppalaisten kisaturistien värit, pikkuliput ja banderollit paljon selvemmin kuin nyt Moskovassa.
Mutta sitä ennen mutustellaan tätä MM-mitalia ja sen kitkerää jälkimakua. Tämä kevät oli Suomelle hopeinen - niin kuin niin monta kertaa aikaisemminkin.
Dazvinanija, Mockba 2007.
Salut, Quebec City 2008.
Hello, Halifax 2008.