uroparlamentin vaalit ovat kohta edessä, ja media on jo pitkään ollut täynnä huokailua siitä, jääkö suomalaisten äänestysprosentti samaan kuin viimeksi, siis merkittävästi alle viidenkymmenen. Prosentti oli todella viimeksi paljon matalampi kuin yleensä eduskuntavaaleissa. Herää kysymys, miksi näin oli.
On aina riskin ottamista, kun käy puolustamaan äänestämättä jättämistä. Suomen omaan järjestelmään kuuluvissa vaaleissa en sitä suin surmin tekisi. Enkä nytkään aio varsinaisesti puolustella niitä, jotka eivät halua osallistua eurovaaleihin, vaan pikemminkin vähän eritellä, miltä vaalit näyttävät eri suunnilta katsottuina.
Ensiksi tuntuu päivänselvältä, ettei maassa oikein tiedetä, mistä asioista europarlamentti päättää tai oikeastaan mihin päätöksiin se vaikuttaa. Yksin - ilman unionin neuvostoahan - se päättää aika harvoista asioista. Eduskunnan valtahan kansalaisilla on suurin piirtein selvillä: lait ja valtion budjetti päätetään eduskunnassa, paitsi mitä nyt on siirretty unionissa päätettäväksi.
Kun sitten katselee listaa siitä, missä asioissa ihmiset gallup-kyselyjen mukaan haluavat eurokansanedustajilta - tai sellaisiksi aikovilta - vastauksia ja kannanottoja, huomaa, että listan kärjessä on asioita, joista ei lainkaan päätetä europarlamentissa. Sellaisiin kuuluu esimerkiksi listan kärkeen sijoittunut "suomalaisten oikeudet ja mahdollisuudet tulevaisuuden EU:ssa", ja sellainen asia on myös "EU:n ja Suomen väliset valtasuhteet". Näistä päätetään ensisijaisesti tulevassa unionisopimuksessa ("perustuslaissa"). Myös "suomalaisen sosiaaliturvan ja julkisten palveluiden tulevaisuus" on eurooppalaisittain katsoen pitkälti tulevan unionisopimuksen varassa. Sen tekeminen taas ei kuulu europarlamentille vaan jäsenvaltioille. Noihin asioihin siis vaikutettiin parhaiten äänestämällä viime eduskuntavaaleissa - ja myöhäistä mullassa katua.
Siis: monilla on niin sanotusti pallo hukassa, kun europarlamentin asioista tulee kysymys. Taitaa olla joukolla ehdokkaitakin ja ehkä myös niillä, jotka gallup-kysymyksiä asettelevat.
Sitten on otettava huomioon, ettei joukkoviestinnässä se mitä tapahtuu europarlamentissa välity suomalaiselle yleisölle lainkaan samassa mitassa kuin siinä missä meidän oma hyvä ja paha mediamme eduskunnan toimista raportoi. Puhumattakaan siitä, että tiedettäisiin jotain konkreettia parlamenttiryhmien ja europuolueiden toimista ja tavoitteista. Ne eivät taida vielä olla kovin läheisiä suomalaisille, jotka ovat tottuneet kansalliseen lähidemokratiaan.
Kaiken lisäksi unionissa on monta orgaania, jotka kaikki vahvasti vaikuttavat päätöksiin ja eurokansalaisten oikeuksiin. Europarlamentin rinnalla on unionin neuvosto, jossa jäsenvaltioiden ministerit toimivat lainsäätäjinä vähintäänkin samalla painolla kuin eurokansanedustajat. Niin sanottu yhteispäätösmenettely on EU:ssa merkittävästi yleistynyt, mutta sehän merkitsee sitä, että sekä parlamentin että neuvoston täytyy päätyä samalle kannalle, jotta päätös syntyisi.
EU:ssa on komissio, jolla on koko aloitevalta lainsäädäntöasioissa. Siellä on myös jäsenvaltioiden päämiesten huippukokous, joka ohjailee niin parlamenttia kuin neuvostoa linjaratkaisuillaan. Ja lopuksi siellä on EY:n tuomioistuin, joka poliittissävyisillä ratkaisuillaan saattaa tehdä tyhjäksi neuvoston ja parlamentin yhdessä säätämiä lakeja tai tulkita niitä kokonaan toisin kuin oli lainsäätäjän tarkoitus.
Innostaako äänestämään tämä moninaisuus - jos on siitä yhtään perillä? Ellei taas ole perillä, onko äänestäjä joutumassa huiputuksen uhriksi?
Gallup-kyselyssä syntyneen (tai käytetyn) listan asioista nousee toiselle tärkeyssijalle "Suomen kansallisen oman edun ajaminen". Se on ymmärrettävä toive, joskin vaikea toteuttaa, europarlamenttiin kun valitaan kaikkiaan 732 edustajaa, mutta tähän joukkoon lähetetään Suomesta vain neljätoista. Vaikka nämä kaikki neljätoista puhaltaisivat yhteen hiileen - mitä en kyllä usko - se ei käy hehkumaan, ellei "Suomen etu" ole yli kolmensadan muunkin euroedustajan sydäntä hyvin lähellä. Joskus voi enemmistön kanta vastata Suomenkin etua, mutta kuinka usein. Europuolueet eivät lähtökohtaisesti aja erityisesti Suomen asiaa. EY:n tuomioistuin vartioi sitä, että ajetaan ensi sijassa unionin asiaa.
Miksi Suomen poliittiset puolueet sitten panostavat niin vahvasti eurovaaleihin? Tärkein syy saattaa olla se, että täytettäviä paikkoja on vähän ja koko maa yhtenä vaalipiirinä. Kannatusta tässäkin mitataan, ja yksittäiset tähtiehdokkaat voivat nostaa tilannekohtaista kannatuslukemaa yli reaalitason. Siitä syystä ovat myös viivit ja lasset ja muut televisiosta tutut tervetulleita ehdokkaiksi.
Europarlamentti nykyisine toimivaltuuksineen on yritys täyttää unionin niin sanottua demokratiavajetta. Sinänsä hyvä yritys, vaikkei se oikein toimikaan - eikä kunnolla toimi ennen kuin unioni on täysi liittovaltio. Mitä tämä taas suomalaisille merkitsisi, on toinen tarina. Mutta minulla on se käsitys, että toistaiseksi - ja ehkä vielä kauan - suomalainen eniten vaikuttaa EU:n politiikkaan käyttämällä ääntään kotimaan vaaleissa ja vaikuttamalla sitä kautta Suomen hallituksen toimiin unionin neuvostossa. Neuvosto on kansallisuuksien kamari, jossa Suomen ääni kuuluu paremmin kuin europarlamentissa.
Entä menenkö itse äänestämään kesäkuun kolmantenatoista? Luulen meneväni. Teen sen vanhasta muistista, vähän periaatteenkin vuoksi. Koetan valita ehdokkaan, jolla on puhtaimmat paperit suhteessa euroedustajien onnettomiin päiväraha- ja matkustuskorvauskeinotteluihin. Minun veroeuronihan siellä palavat, kuten kaikkien muidenkin suomalaisten.