Reija Satokangas suunnittelee Matildalle tärkeää tehtävää väitöstutkimuksessaan. Nykyisin tällainen mikrohistoriallinen näkökulma hyväksytään, sillä historiaa ei enää mielletä vain "suurmiesten" ja kansakuntien historiaksi.
Mikrohistorian kurssit kuuluvat tänä päivänä historian opinto-ohjelmaan kaikissa Suomen yliopistoissa, ja monet historiantutkijat käyttävät mikrohistoriaa apuvälineenä. Suomessa onkin hyvät lähtökohdat mikrohistorialliseen tutkimukseen, sillä paikallishistorian tutkimuksella on täällä satavuotiset perinteet. Viime vuosikymmeninä myös sukututkimuksesta on tullut suosittua.
Satokankaan mielestä mikrohistoriallinen näkökulma auttaa häntä erityisesti siksi, ettei hänellä ole henkilökohtaisia siteitä Keminmaahan eikä maaseutuyhteisön elämäntapaan. Jos hänellä olisi sukulaisia alueella, hän saattaisi pitää monia sen erityispiirteitä itsestäänselvyyksinä.
Satokangas myöntää mielellään, että mikrohistoria on hänelle paitsi hyödyllinen, myös rakas apuväline. Tutkimuksen teko on yksinäistä puurtamista. Sitä ei jaksaisi, ellei voisi lähteiden välityksellä käydä vuoropuhelua menneisyyden ihmisten kanssa.
Mikrohistoriassa ei haeta sensaatioita eikä yritetä tunkeutua ihmisten pään sisälle. Myötäeläminen riittää. Ja oikeastaan koko historian tutkiminen olisi mieletöntä ilman myötäelämisen kykyä. Vielä vaikeampaa olisi kirjoittaa historiasta ihmisläheisesti ja popularisoivasti, ellei Matildoja olisi.
Satokangas naurahtaa, että Matilda on tyttärineen seikkaillut muutamana yönä jopa hänen unissaan. Eikä se ole ihme, pohtii naistoimittaja, joka on seurannut mikrohistoriallisen tutkimuksen edistymistä kuukauden ajan, kolmen haastattelun verran. Tuskin edes objektiivisin vastaväittelijä voi olla pohtimatta, mitkä olivat Matildan perheen ilon aiheet arjen keskellä.