Kun viimeinen ponnistus Sydneyn olympiakoneeseen ei aivan onnistunut, Mikael Lindgrenin painit oli painittu. Vuoden 1993 Euroopan mestari ei jaksanut enää; painista oli tullut pakkopullaa. Lindgren päätti lopettaa.
Mutta parikymmentä vuotta painia ei ollutkaan noin vain pyyhkäistävissä korvien välistä. Kun huippuvuosina parin viikon kotiloma oli ruhtinaallisen pitkä, lopettamisen jälkeen aikaa tuntui olevan liikaakin.
"Vieroitusoireet olivat tosi kovat. Kun oli tottunut jatkuvasti lähtemään joko harjoitussalille tai kisareissulle, nyt ei ollut kiirettä mihinkään. Siinä meni talvi istuessa ja ihmetellessä", Lindgren muistelee.
Pelastava soitto tuli keväällä 2001 Saksasta. Lindgren painii nyt kolmatta kauttaan Bundesliigassa.
Ensimmäisen kauden hän paini Marknenkirchenin joukkueessa aivan Tshekin rajalla. Nyt on menossa toinen kausi Luckenwalderissa kolmen vartin automatkan päässä Berliinistä.
Kuinka kauan Lindgren, 33, Saksassa painii, ei ole hänelle itselleenkään selvää.
"Niin kauan, kun se tuntuu hyvälle."
Molskilla
ei rikastu
Mikael Lindgren ei palannut molskille rahan vuoksi, mutta ilman rahaa hän ei olisi matolle palannut.
"Jollakinhan tässä on elettävä ja elätettävä perhettäkin. Mersukin olisi kiva tuoda, jos jostakin löytyisi parikymmentä vuotta vanha peli. Uudempaan ei näillä liksoilla ole varaa."
Vaikka Bundesliigan ottelut vetävät jopa yli 2000 katsojaa, Saksankin painissa pyörii vain pikkuraha verrattuna todelliseen ammattiurheiluun.
"Raha mahdollistaa painin, mutta rikastumaan painituloilla ei todellakaan pääse", Lindgren kertoo.
Bundesliigassa painii kaikkiaan 36 joukkuetta jaettuna tasan etelä- ja pohjoislohkoon. Kummankin lohkon neljä parasta joukkuetta selviytyy kevättalvella painittaviin loppuotteluihin. Luckenwalder johtaa pohjoislohkoa ja menee liki varmasti loppuotteluihin.
Ainakin tämänhetkisten näyttöjen perusteella Lindgren uskoo painivansa finaaleissa, vaikka joutuikin diskatuksi edellisessä ottelussaan.
"Yksin ottelut tuomitseva mattotuomari on kuningas matolla. Vaikka tuomio olisi kuinka epäoikeudenmukainen ja väärä, siitä ei voi valittaa mihinkään. Mutta se kuuluu pelin henkeen ja sen kanssa on elettävä."
Korvaavaa terapiaa
luopumisen tuskaan
Viisi-kuusi harjoituskertaa viikossa takaavat sen, että Lindgen pystyy painimaan viikonvaihteessa kaksi kovaa ottelua ja useimmiten myös voittamaan ottelunsa.
Mutta se, mitä Mikael Lindgren on joskus ollut painijana, on ollutta ja mennyttä. Arvoturnausten jopa puolenkymmenen ottelun päivätahti on nykykunnolle liikaa.
"Turnauskuntoon pääseminen vaatisi jälleen 10-12 kovaa harjoituskertaa viikossa. Varsin todennäköisesti en kestäisi sitä enää fyysisestikään, mutta muutenkin sellaisen rääkin uudelleen aloittaminen tuntuu aivan mahdottomalle."
Mutta järki ja tunne eivät kulje tässäkään asiassa käsikkäin. Lindgren tietää, että arvokisat ovat hänen kohdaltaan takana, mutta siitä huolimatta hänellä on unelmia - jos sittenkin.
Mikael Lindgren kiusaa itseään ensi viikolla Pariisin MM-painien katsomossa.
"Se on sellainen suloisen katkera tunne, kun istuu katsomossa ja miettii, että minäkin voisin olla painimassa maailmanmestaruudesta."
Mutta Lindgrenin maailmanmestaruuskilpailut ovat Luckenwalderin kaljanhuuruisessa ja tupakansavuisessa salissa.
"Kyllä menestyminen Bundesliigassakin on hieno asia, mutta onhan siinä vissi ero, onko mies Saksan vai maailman mestari."