Vuodenvaihteessa joku saattoi huomata lehdistä pikku-uutisen, että vanhusten ja vammaisten muuttaminen toiseen kuntaan helpottuu. Mikä siis muuttuu -- eikö Suomessa kuka tahansa saa muuttaa mihin haluaa?
Esimerkki. Koillismaalainen mummo tai pappa on tullut siihen ikään ja siihen kuntoon ettei enää pärjää kotona edes kotiavun turvin. Kotikunnan sosiaalivirasto päättää sijoittaa hänet palveluasuntoon. Uudessa asunnossa häntä avustetaan. Pukeutumisessa, WC-käynneissä, ruokailuissa, lääkityksessä, iltapesuissa.
Mutta ikävä on. Lapset perheineen asuvat Oulussa. Kukaan ei käy kylässä. Mummo saa kuulla, että lähellä tyttären asuntoa Oulussa on samanlainen palvelutalo. Hän päättää muuttaa sinne. Vuonna 2010 se ei ollut mahdollista. Toki se olisi onnistunut, jos hän itse tai lapset olisivat maksaneet kaiken hoidon. Tai jos Koillismaan kotikunta olisi suostunut hoidon maksamaan. Mutta eihän kunta maksa, jos kerran omassa kunnassa on palveluasunto. Joka mummo olisi ollut kirjoilla entisessä kotikunnassa.
Tänä vuonna se onnistuu. Mummo panee paperit vetämään Ouluun ja kaupungin on käsiteltävä hänen palvelutarpeensa samalla tavalla kuin oululaistenkin hakemukset. Jos kaupunki hyväksyy hänet asukkaaksi palvelutaloon -- hyväksymisen perusteena pitää olla palvelujen tarve, toiskuntalaista ei saa syrjäyttää sen takia ettei hän ole oululainen -- mummon tulee määräajassa ilmoittaa, ottaako hän asunnon vastaan. Ja sitten vain muuttamaan. Saattaa tietenkin käydä niin, ettei hän pääse juuri siihen palvelutaloon mihin halusi, samanlaiseen kuitenkin. Ja Ouluun.
Joku toinen koillismaalainen saattaa olla psyykkisesti niin sairas, että hän on asunut jo vuosia jossakin oululaisessa hoitokodissa. Kotikunnassa häntä ei ole pystytty hoitamaan. Vielä viime vuonna hänen kotikuntansa oli kuitenkin Koillismaalla, eikä Oulun ollut mitään velvollisuutta ottaa häntä oululaiseksi. Kotikunta on maksanut hänen kaiken hoitonsa. Tänä vuonna hän saa muuttaa kirjansa Ouluun, jos niin haluaa.
Näyttää yksinkertaiselta. Niin se onkin, vanhuksen tai vammaisen kannalta. On oikeudenmukaista, että myös hoitoa tarvitseva voi muuttaa. Ei tosin ihan vapaasti, toisessa kunnassa on pitänyt asua vähintään vuosi tai odotettavissa on oltava vähintään vuoden asuminen.
Mutta molemmissa tapauksissa entinen kotikunta yhä maksaa. Tänä vuonna ja tulevaisuudessa. Kuntien on tehtävä sopimus niistä palveluista, joita uuteen kotikuntaan siirtyvä tarvitsee. Mitään yleispätevää sääntöä siitä, minkä verran palveluja huonokuntoinen tarvitsee, ei ole. Niinpä uusi ja vanha kotikunta saattavat arvioida palvelutarpeen eri tavoin ja sitten niistä kustannuksista neuvotellaan. Entisen kotikunnan pitää maksaa myös palveluasumiseen kuuluvat välttämättömät oheispalvelut, kuten turvapuhelin tai ateriapalvelut. Kunnat saattavat olla näistäkin tarpeista eri mieltä.
Ja kun Oulu lähettää laskua entiseen kotikuntaan, loppusummasta pitää vähentää uuden kotikunnan määrittelemät asiakasmaksut sekä kunkin ikäluokan mukaisten sosiaali- ja terveydenhuollon laskennallisten hoitokustannusten valtionosuusprosentin mukaiset eurot.
Sitten asukkaan kunto huononee ja hän tarvitsee enemmän apua. Oulu tekee uuden palvelutarvearvion ja siirtää mummon vanhainkotiin. Se maksaa Oululle enemmän. Tästä lisätarpeesta ei sitten saakaan laskuttaa entistä kotikuntaa, elleivät kunnat keskenään sovi jotain muuta. Neuvotella kuitenkin voidaan. Etukäteen jo voidaan arvata, että eri mieltä ollaan.
Aika kuluu ja mummo haluaakin muuttaa Raaheen, jonne tyttären perhe on muuttanut. Taas käydään neuvotteluja vanhan kotikunnan, vähän uudemman kotikunnan ja uusimman kotikunnan kesken. Vanhin kotikunta maksaa uusimmalle kotikunnalle sen palvelutarpeen mukaan, mikä mummolla oli ensimmäisessä muutossa. Keskimmäinen kotikunta maksaa uusimmalle kotikunnalle sen palvelutarpeen mukaan, mikä oli toisessa muutossa. Hintoja tietenkin tarkistetaan inflaation vuoksi, valtionosuusprosentteja räknätään, koska ne ovat muuttuneet joka vuosi. Ja neuvotellaan.
Siinä menee kahvia ja tupakkia. Kyllä valtio on viisas lakeja säätäessään! Voidaan arvioida, että muuttovirta on maakunnista Ouluun päin. Muuttajia Ouluun on vuosittain kymmeniä. Tarvitaan melkoinen määrä väkeä niin Oulussa kuin lähtökunnissakin, jotta jokaisen palvelutarve pystytään arvioimaan yksilöllisesti, käymään neuvotteluja, suorittamaan laskelmat, joista kunnat voisivat olla yhtä mieltä. Luulisi, että tämäkin laskentaväki olisi parempi palkata hoitamaan sairaita ja vanhuksia.
Byrokratiaa perustellaan sillä, että hoivaa tarvitsevia mahdollisia kotikunnan vaihtajia asuu jo nykyisin aika paljon isoissa kaupungeissa, Oulussa esimerkiksi psykiatrian klinikassa tai Tahkokankaalla. Isot kaupungit joutuisivat maksumiehiksi. Kukaan ei muista, että jo tänään isot kaupungit hyötyvät siitä, että maakuntien sairaat ja hoivaa tarvitsevat on vuosikymmenten ajan koottu isojen kaupunkien sairaaloihin ja laitoksiin työllistämään kaupunkilaisia ja kaupunki kerää verot.
Tietysti voitaisiin tehdä myös sellainen laki, että koillismaalaisen terveen ihmisen muuttaessa Ouluun töihin, häneltä kerättävä kunnallisvero tilitetään hänen entiselle kotikunnalleen. Tämä olisi jokseenkin yhtä järkevää -- ja byrokraatteja työllistävää -- kuin vanhustenkin ostaminen ja myyminen.
Kirjoittaja on Kuusamon terveyskeskuksen ylilääkäri ja kirjailija.