Kansalaiset saavat sairaanhoitonsa terveyskeskuksista tai erikoissairaanhoidosta. Tai sitten julkisesta tai yksityisestä terveydenhuollosta. Taikka virkalääkäriltä tai keikkalääkäriltä. Työterveyshuollosta tai terveyskeskuslääkäriltä.
Potilaan kotikunta maksaa kaikissa luetelluissa vaihtoehdoissa kaikki kalleimmat sairaalahoidot asiakasmaksuja lukuun ottamatta. Työterveyshuollon sairaanhoidosta työnantaja maksaa osan, mutta työterveyshuollon sairaanhoito on avohoitoa, jonka kustannukset ovat kuitenkin vain kymppejä kustakin hoitokontaktista.
Kelan kustantama osuus itse hoitotapahtumista on pieni. Sen sijaan lääkkeistä tai sairaslomista Kelan kustannukset ovat suuret ja ylittävät toisinaan itse hoitokontakteista tai vaativistakin leikkaushoidoista kunnille syntyvät kulut. Myös työnantajan osuus sairauslomakustannuksista voi nousta suureksi. Kelan maksamat matkakorvaukset ovat kokonaisuuteen suhteutettuina varsin pienet.
Nämä tosiasiat on hyvä muistaa, kun keskustellaan sairaanhoidon toimivuudesta ja rahoituksesta. Kunnat ovat sairaanhoidon suurin rahoittaja. Toki kunnat saavat valtionosuutta muun muassa väestörakenteen, sairastavuuden ynnä muiden kriteerien perusteella, mutta valtionosuus menee kunnan kokonaiskassaan, josta sairaanhoitokin maksetaan.
Kun jokainen kunta on viimeiset 10–20 vuotta joutunut jatkuvasti säästämään, kunta on säästänyt siitä, mihin sillä itsellään on jokseenkin täysi sananvalta. Terveydenhuollossa tämä tarkoittaa terveyskeskuksia.
Erikoissairaanhoidosta ei ole pystytty säästämään, kun sairaat on kuitenkin hoidettava. Jos sairaita ei pystytä hoitamaan säästöjen lamauttamassa perusterveydenhuollossa, erikoissairaanhoito on ottanut vastuun ja hoitanut. Hommannut lisää resursseja ja hoitanut.
Jos säästöpakkoa ei olisi ollut, kunta olisi voinut tehdä terveyskeskustyöstä nykyistä houkuttelevampaa. Kunta olisi saanut lääkäreitä, osaavampia, innostuneempia.
Kunta olisi saanut tutkimus- ja hoitovälineitä, joilla kohtalaisen iso osa nykyisin erikoissairaanhoitoon lähetettävistä potilaista olisi voitu tutkia ja hoitaa. Kunnan terveyskeskus olisi pystynyt hoitamaan myös työterveyshuollon, joka resurssien puutteessa on nyt myyty yksityisille firmoille.
Keskustelussa muistetaan harvoin sitä, että terveyskeskuksen ja toisaalta sairaalan potilaat ja heitä hoitavien lääkärien työ ovat erilaisia. Terveyskeskukseen potilas tulee oireidensa kanssa ja lääkäri yrittää selvittää oireiden syyt.
Tutkimukset, ehkä hoidon aloituksetkin saattavat olla työläitä, koska pitää aloittaa tyhjästä. Terveyskeskuksessa on niukasti lääkäreitä, kiirekin painaa päälle. Kun sitten lääkäri pääsee hajulle sairaudesta, joka vaatiikin erikoissairaanhoitoa – tai jos osoittautuu, että terveyskeskuksessa ei pystytä tutkimaan tarpeeksi pitkälle – potilas lähetetään erikoissairaanhoitoon.
Kun potilas tulee sinne, hänestä on perustutkimukset tehty. Tiedetään, mille erikoisalalle hän kuuluu. Hän pääsee heti suunnattuihin tutkimuksiin. Jos siellä todetaankin, että tauti kuuluu toiselle erikoisalalle, potilas heitetään sinne.
Sairaalassa lääkärillä on aina tukenaan iso joukko erikoisosaajia, joten lääkärin ja myös hoitajan työ omalla erikoisalalla on aina selkeämpää, suunnitelmallisempaa ja turvallisempaa kuin terveyskeskuksessa. Lääkärillä on myös enemmän aikaa potilaalleen – ei ole enää ”korkeampaa” paikkaa, mihin potilaan voisi sysätä: tauti pitää löytyä, hoito pitää löytyä, siis aikaa pitää olla.
Ei ole ihme, että nuori lääkäri hakeutuu mieluiten erikoissairaalatyöhön. Myös lääkärikoulutus painottuu erikoissairaanhoitoon: tätä nykyä esimerkiksi Oulun lääkäriopiskelijat käyvät kuuden vuoden opiskeluaikanaan terveyskeskuksessa vain vajaat kaksi viikkoa.
Sitä paitsi yliopistosairaalassa kannustetaan tutkimustyöhön: tutkimustyöstä yliopisto saa osittain rahoituksensa. Terveyskeskuksessa työvoiman niukkuus estää tutkimustyön kokonaan – sitä ei kerta kaikkiaan jaksa.
Terveyskeskustyöhön pystyvät houkuttelemaan nuoria lääkäreitä vain ne terveyskeskukset, joissa on seniorilääkäreitä koko ajan samassa toimipisteessä. Tai joissa vielä päivystetään ja hoidetaan siten osaamista vaativaa akuuttihoitoa ja lääkäri näkee työnsä tuloksen. Muualla joudutaan turvautumaan keikkafirmoihin, joita kuitenkin onneksi on.
Sanon ”onneksi”, vaikka keikkalääkäri maksaa kunnalle 50 prosenttia enemmän kuin virkalääkäri ja vaikka keikkafirmoja onkin kritisoitu siitä, että jotkut niistä vievät voitot ulkomaisille pääomasijoittajille.
Liikaa ei kuitenkaan pidä kritisoida: toiminta on täysin laillista ja keikkalääkäreiden avulla on hoidettu tuhansia ja taas tuhansia sairastavia Suomen kansalaisia.
Sote-rakenneuudistuksen yhteydessä puhutaan ylevästi perusterveydenhuollon vahvistamisesta. Tähänastinen puhuu kuitenkin muuta: ensihoito yhdistettiin erikoissairaanhoitoon ja samalla vietiin terveyskeskuksista suuri joukko osaavia ensihoitajia.
Myös päivystyspisteiden harventaminen latistaa terveyskeskusten osaamista. Pitemmällä tähtäyksellä jo lääkäreiden peruskoulutuksessa tavalliset lääkärit on koulutettava osaamaan ensihoitoa, tähystyksiä, ultraäänitutkimuksia, gynekologiaa, neulabiopsioita, lyhytanestesioita. Ja erityisesti olemaan ylpeitä pitkäaikaissairauksien, myös psyykensairauksien hoidon osaamisesta.
Sitten terveyskeskuksessakin hoidetaan, eikä keskitytä potilaiden torjumiseen.
Kirjoittaja on lääkintöneuvos.