Näin vaalien alla puolueet ovat kaikkialla – tien varsilla, kauppojen parkkipaikoilla, lehdissä, televisiossa, somessa. Ne tulevat iholle jopa postiluukuista. Tuntuu, että jo pitkään puhuttanut puolueiden kriisi ja ennustettu kuolema on kaukainen ajatus.
Puolue on organisoitunut poliittinen voima, joka tavoittelee valtiollista valtaa ja pyrkii käyttämään tätä valtaa tavoitteidensa edistämiseksi. Puolueet ovatkin olennainen osa vallankäyttöä ja päätöksentekojärjestelmää, ja siksi niiden tilasta on oltu huolissaan jo 1980-luvulta lähtien.
Viimeisten vuosikymmenten ajan etenkin pitkäikäisimpien puolueiden jäsenmäärät ovat laskeneet, mitä on pidetty merkkinä poliittisen kiinnittymisen ja osallistumisen heikentymisestä, ja siten huolestuttavana signaalina demokratian tilasta.
Jos puolueet ja politiikka eivät kiinnosta kansalaisia, miten käy edustuksellisen, pääasiassa puolueiden asettamiin ehdokkaisiin perustuvan kansanvallan legitimiteetille? Jos puolueita ei ole, kuka organisoi tuhansien ehdokkaiden hankkimisen, kouluttamisen ja koko vaalikampanjoinnin?
Koska puolueen synnyn taustalla on jonkin asian ympärille yhdistynyt kansanliike, on menestyvän puolueen perustaminen ja kestävä menestys aina ilmaus jonkin laajasti tunnustetun yhteiskunnallisen konfliktin olemassaolosta. Puolue rakentuu yhteisen poliittisen identiteetin jakavista ihmisistä ja heidän välisistä suhteista ja sen suhde muihin puolueisiin on vastakohtainen.
Suomalaisille ominaisesta vahvasta konsensusperinteestä huolimatta puolue onkin aina me vastaan muut -hengen ilmentymä ja sellaisena konfliktien ilmentäjä, säilöjä ja muuntaja.
Vaikka yhteiskunta muuttuu ja poliittiset tavoitteet toteutuvat, puolueet ylläpitävät osaltaan keskustelua siitä, mikä edelleen kaipaa korjausta ja miten tulevaisuudesta tehdään nykyhetkeä parempi.
Mobilisoiva konflikti onkin puolueelle välttämättömyys. Ilman yhteistä nimittäjää on vaikea kerätä kannattajia tavoitteiden taakse. Esimerkiksi tästä käyvät hallituspuolue Sinisen tulevaisuuden vaikeudet kannatuspohjan rakentamisessa. Koska puolueen syntyhistoria ei heijasta kansalaisyhteiskunnasta nousevaa ongelmaa, on sen vaikea perustella olemassaoloaan äänestäjille.
Ratkaisevaksi sinisten osalta muodostunee se, kuinka paikkansa pitäväksi politiikan henkilöitymisen teoria heidän kohdallaan osoittautuu. Riittävätkö sinisten ministerien persoonat ja mediajulkisuus paikkaamaan sen, mitä puolue mobilisoivan konfliktin puuttuessa menettää?
Puolueita on haastettu muuttumaan jo pitkään. Niin SMP kuin vihreät syyttivät jo yli 40 vuotta sitten perinteisiä puolueita staattisiksi ja byrokraattisiksi organisaatioiksi, joissa ruohonjuuritason vaikutusmahdollisuudet hierarkkisessa organisaatiossa olivat rajalliset.
Poliittisen osallistumisen ja kiinnittymisen ongelmat johtuivat siitä, ettei äänestäjä tullut kuulluksi. Tilalle tarjotut järjestödemokratian, vallan hajauttamisen ja avoimen keskustelun periaatteet osallistivat ja puhuttelivatkin niitä, jotka etsivät uutta tapaa tehdä politiikkaa.
Näissä vaaleissa puoluekentän haastaja on Liike Nyt. Sen taustalla ei ole mobilisoivaa konfliktia ainakaan perinteisessä mielessä, vaan juuri politiikan toimintatapoja kohtaan esitetty haaste.
Liike tarjoaa kannattajilleen muun muassa nettiäänestysten kautta väylän ottaa kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin, minkä toivotaan lisäävän kiinnostusta ja kiinnittymistä politiikkaan.
Vaikka puolueita edelleen haastetaan ja niillä on vaikeuksia sitouttaa kansalaisia osaksi toimintaansa, ei puolueiden ote vallasta politiikan instituutioissa kuitenkaan ole heikentynyt. Liike Nytin esittämä haaste punnitaan parin kuukauden päästä, mutta toistaiseksi puolueita parempaa tapaa toteuttaa edustuksellista demokratiaa ei ole vielä esitetty.
Vaikka poliittinen protesti kanavoituu kasvavassa määrin myös mielenosoitusten, kansalaisaloitteiden ja erilaisten kampanjoiden kautta, pitää puolue edelleen pintansa: kohta päättyvän vaalikauden aikana Suomeen on perustettu kahdeksan uutta puoluetta.
Yksi keskeinen tekijä, joka erottaa puolueet muista kansanliikkeistä ja saa ne pitämään pintansa, on aate. Se on puolueita eteenpäin ajava voima, joka yhdistää puolueaktiiveja, jäsenistöä ja kannattajia silloinkin, kun on vaikeaa ja puolue on sisäisesti erimielinen.
Yhteenkuuluvuuden tunne, joka luo uskoa siihen, että suuressa kuvassa kaikki puolueen kannattajat kuitenkin pyrkivät viemään yhteiskuntaan samaan suuntaan, on jotain, jota esimerkiksi verkossa tapahtuvalla kannanilmauksella on vaikea tavoittaa. Aate auttaa kestämään pettymyksiä politiikassa ja pitää osaltaan puolueet hengissä. Sitä on siis syytä vaalia.
Jenni Karimäki on yliopistonlehtori ja erikoistutkija Eduskuntatutkimuksen keskuksessa Turun yliopistossa.