Valokuvakulttuuri on kokenut suuria muutoksia digitaalisen median ajalla. Jo pitkään on väitelty siitä, miten digitaalinen kuvankäsittely vaikuttaa itse valokuvan perusluonteeseen.
Mihin voi enää uskoa, kun tietokoneella voi kuvia muunnella mielin määrin ilman että manipuloinnista jää näkyviin jälkeäkään?
Toinen suuri kysymys koskee kuvien tallentamista. Digitaalitekniikka mahdollistaa arkistojen kätköissä olevien miljoonien valokuvien skannaamisen. Mutta mitä sitten seuraa onkin jo monimutkaisempi kysymys.
Minkälaisia periaatteita kuvien digitoimisessa pitäisi noudattaa? Miten kuvat pitäisi arkistoida? Mikä on tallennukseen sopivin formaatti? Miten valokuvat pitäisi saattaa halukkaiden ulottuville? Kysymykset ovat visaisia, eikä valmiita vastauksia ole olemassa.
EU:n Kulttuuri 2000 -ohjelman rahoittama kansainvälinen SEPIA-projekti etsi neljän vuoden ajan näihin kysymyksiin vastauksia. Se on pyrkinyt määrittelemään standardeja, joista voisi tulla yleispäteviä ohjenuoria. Se on myös kouluttanut uuden alan taitajia eri maissa toteutettujen työpajojen avulla.
Projektissa on ollut mukana monia keskeisiä eurooppalaisia museoita ja arkistoja. Tavoite on kunnianhimoinen: yleispätevien periaatteiden muodostaminen määrältään valtaisan valokuvallisen perinteen digitaaliseksi tallentamiseksi, arkistoimiseksi ja saataville tuomiseksi varsinkin Internetin välityksellä.
SEPIA-projektin saavutukset vedettiin yhteen Helsingissä Valokuvataiteen museossa vastikään päättyneessä kansainvälisessä symposiumissa.
Arvovaltaisen tapahtuman saaminen Suomeen oli merkittävä saavutus ja sulka myös museon johtajan Asko Mäkelän hattuun. Mäkelä osallistui aktiivisesti SEPIA-projektin kehitykseen alusta pitäen ja huolehti siitä, että tulokset koottiin juuri Helsingissä.
Virhearvioihin
ei ole varaa
Mitä tapahtumasta sitten jäi käteen? Ennen kaikkea tietoisuus siitä, että aihepiiri on vakavan huomion arvoinen.
Haasteet ovat suorastaan pelottavia. Kuten Torsten Johansson Tukholman kaupunginmuseosta totesi, pelkästään Ruotsin museoissa ja arkistoissa on yli 35 miljoonaa valokuvaa. Tällaisen määrän hallitseminen on paitsi työläs, myös kallis ja aikaa vievä urakka, jolla ei ole loppua: valokuvien määrä kasvaa kaiken aikaa.
Kaiken lisäksi pitkän ajan kuluessa muotoutuneet perinteiset valokuva-arkistot ovat usein varsin sekalaisia sekä sisällöltään että luettelointiperiaatteiltaan.
Kuvien digitointi sekä digitaalisten arkistojen ja luetteloiden muodostaminen voi tuoda tilanteeseen helpotusta, mutta sekään ei ole vailla ongelmia.
Ala on vielä uusi ja standardit vakiintumattomia. Virheisiin ei kuitenkaan ole varaa: väärän tallennusformaatin valitseminen nyt voisi tehdä tyhjäksi koko suuren työn.
Arkistointityötä riittää tulevaisuudessakin
Keskeisen ongelman muodostaa niin sanottu metadata eli kuviin liitettävä tekstuaalinen informaatio, jonka perusteella niitä voidaan hakea esiin arkistojen uumenista. Ei ole lainkaan itsestään selvää, mikä tietyssä valokuvassa on olennaisinta.
Mitä kaikkea pitäisi mainita vaikka hevosta esittävästä valokuvasta? "Hevonen" sinänsä ei vielä riitä, ei edes "valkoinen hevonen". "Mannerheimin hevonen" olisi jo parempi.
Valitettavasti historiallisiin valokuviin littyvä asiatieto on usein kovin rajallista; emme aina edes tiedä mitä ne esittävät ja koska ne on kuvattu. Ratkaisuksi on tarjottu niin sanottuja "semanttisia verkkoja", joiden mahdollisuuksia esitteli tietojenkäsittelyopin professori Eero Hyvönen Helsingin yliopistosta.
Semanttiset verkot mahdollistavat sisältötiedon automaattisen "älykkään" yhdistelemisen valokuvatietokantojen sisällä. Kyse on siis entistä tehokkaammasta hakukoneesta, joka "ymmärtää" myös kuvallista dataa.
Vastaavanlaisia järjestelmiä kehittelee myös Yhdysvaltain valtiovalta terroristien internetiin jättämien jälkien yhdistelemiseksi. Monet pelkäävät tämän johtavan kansalaisten rajattomaan valvontaan.
Hyvösen esimerkit Helsingin yliopiston rituaaliseen promootioperinteeseen littyvän kuvamateriaalin käsittelystä olivat viattomampia (ja monen mielestä tahattoman koomisia).
Valokuvien arkistoinnin osalta ongelman muodostaa se, että myös semanttisia verkkoja varten on jonkun määriteltävä kuhunkin valokuvaan liittyvä metadata. Tätä prosessia on lähes mahdotonta automatisoida.
Jopa tietokoneen aikakaudella arkistoihmisille on siis runsain mitoin töitä tarjolla.
Syntyykö digitaalisia kuva-albumeita
Entä mitä tapahtuu kun tavalliset kansalaiset ryhtyvät perinteisen filmin valottamisen sijasta kuvaamaan joukolla digikameroilla? Miten näin syntyvä kuvaperinne tallennetaan?
Jaksavatko ihmiset vielä koota digitaalisia kuva-albumeita, vai joutuvatko digikuvat käytön jälkeen pois pyyhkäistyiksi tietokoneen kovalevyiltä? Onko mahdollista, että kuva ajastamme tulee jäämään aiempaa sirpalemaisemmaksi?
Miten museot ja arkistot tulevat reagoimaan tähän kysymykseen?
Ei-ammattilaista kiinnostaa tietenkin myös koko valtaisan valokuvaperinnön saaminen tavallisten kansalaisten ulottuville. Tapahtuuko tämä avoimesti vai monimutkaisten tekijänoikeusjärjestelyiden välityksellä vaatii sekin vastausta.
Kaupalliset intressit ovat pelissä mukana, mutta ne eivät saisi määrätä sitä, kenellä on oikeus ihmiskunnan kuvallisen perinnön tutkiskelemiseen. Tässäkin suhteessa pelin sääntöjen määrittely on vielä kesken. SEPIA oli tärkeä päänavaus jolle pitää toivoa jatkuvuutta.