Kun Vaasan hovioikeus viime kuussa vapautti äänestyspäätöksellä Anneli Auerin murhasyytteistä, erimielisyydet koskivat näyttöä eli sitä, oliko Auer tappanut miehensä vai ei. Yleensä henkirikosoikeudenkäynneissä epätietoisuutta ei ole siitä, kuka on tekijä.
Paljon useammin näyttöä joudutaan pohtimaan ratkaistaessa esimerkiksi sitä, pidetäänkö tekoa murhana vai tappona. Onko teko tehty tahallisesti vai tuottamuksellisesti vai kenties hätävarjelutilanteessa. Toisin sanoen tekijä on kyllä selvillä, mutta itse tekotilannetta voidaan arvioida eri tavoilla.
On kuitenkin muutamia juttuja, jotka ovat herättäneet suurta huomiota ja joissa tekijää koskeva näyttökysymys on noussut ratkaisevaksi. Näin oli Bodomin murhia koskeneessa oikeudenkäynnissä vuonna 2004, kun retkeltä ainoa henkiin jäänyt oli syytteessä vuonna 1960 tapahtuneista veriteoista. Syyte ei menestynyt ja valtio korvasi syytetylle 524 vapaudenmenetyspäivästä 44 900 euroa.
Niin sanottu Lylyksen juttu on vanhempi. Korkein oikeus tuomitsi vuonna 1985 äänin 3–2 naisen syylliseksi aviomiehensä vuonna 1983 tehtyyn murhaan.
Päätös herätti aikoinaan suurta huomiota, sillä henkirikoksesta ei ollut suoraa näyttöä, vaan näyttö koottiin indisionäyttönä palasista. Mikään palasista ei yksin riittänyt näyttämään naisen syyllisyyttä, mutta esitetyt seikat kokonaisuutena korkeimman oikeuden mielestä muodostivat varsin vahvan ja uskottavan näytön, kun muut vaihtoehdot olivat niinkin epätodennäköisiä.
Lylyksen jutussa tapahtumain kulku lyhykäisyydessään oli seuraava: 35-vuotias nainen tapasi kirjeenvaihtoilmoituksen perusteella 64-vuotiaan miehen. Puolen vuoden kuluttua heidät vihittiin avioliittoon ja siitä noin kolmen kuukauden kuluttua mies kuoli tulipalossa puolisoiden asuintalon sytyttyä palamaan yön aikana. Vaimo ja hänen koiransa pelastautuivat talosta, mutta mies löydettiin kuolleena ja pahoin palaneena. Miehen elimistössä oli ainakin 8-9 tablettia unilääkettä.
Miehellä oli huomattava varallisuus ja arvostettu yhteiskunnallinen asema kotipaikkakunnallaan. Naisen taloudellinen asema oli heikko.
Korkein oikeus kirjoitti ratkaisunsa näytöstä päättelyketjun muotoon siten kuin korkeimman oikeuden oikeusneuvos Olavi Heinonen vuonna 1980 ilmestyneessä artikkelissaan oli hahmotellut.
Korkeimman oikeuden päätöksessä näyttö muotoiltiin siten, että täyttä näyttöä syytetyn syyllisyydestä ei voitu esitetyn selvityksen perusteella saada, mutta sitä tuomitseminen ei edes henkirikosta koskevassa jutussa edellytä.
Näyttöön riitti, jos kokonaisuus muodosti varsin vahvan ja uskottavan näytön syyllisyydestä, kun muut vaihtoehdot olivat epätodennäköisiä. Syyllisyydestä ei siten vaadittu varmuutta, mikä edellyttäisi totuudellisuudesta 100 prosentin varmuutta.
Korkeimman oikeuden Lylyksen jutussa antamaa ratkaisua kritikoitiin aikanaan sen vuoksi, että siihen sisältyi lausumia syytetyn mahdollisesta motiivista, hänen menneisyydestään sekä yleisistä luonteenpiirteistään ja luotettavuudestaan. Mielentilalausuntoon liitetyistä asiakirjoista saattoi lukea esimerkiksi, että henkilökunnan vaikutelmaksi jäi, että tutkittava valehteli.
Lopputulokseksi jäi, ettei Lylys perinyt miestään ja tämän miljoonia vaan sai elinkautisen vankeusrangaistuksen korkeimman oikeuden äänin 3–2.
Oikeudelliselta kannalta päätöksen näyttöä koskevat kannanotot perusteluketjusta ovat mielenkiintoisia.
Kun mikään todistuskeino ei ole yksin ratkaiseva, mutta on kertynyt erilaista yhdensuuntaista aineistoa, jonka perusteella tuomari päätyy tuomitsemiseen, lopputulosta ei voida perustella loppuun asti. Kuilu ylitetään Heinosen mukaan silloin kolmiasteisella perusteluketjulla, johon kuuluu: 1. esitetyn näytön selostaminen, 2. sen arvioiminen ja 3. johtopäätösten tekeminen.
Tämän perusteluketjussa olevan kuilun ylittämisessä Vaasan hovioikeuden enemmistö halusi Auerin jutun päätöksessä välttää yleiseen elämänkokemukseen viittaamista näytön perusteluna. Sen sijaan muiden perustelujen ohella puhutaan tuomarista henkilökohtaisella tasolla. Esitetyt seikat voivat nimittäin saada näyttöä arvioivan tuomarin henkilökohtaisella tasolla vakuuttumaan siitä, että Auer on surmannut miehensä, ellei harkinnassa oteta huomioon todistelua, joka puhuu syyttömyyden puolesta.
Yleisen elämänkokemuksen mukaisen arvion antama tulos on joskus tarkkarajainen, joskus taas epämääräinen. Toivottavasti perustelut kuitenkin tulevaisuudessa pysyvät kirjoitustavaltaan objektiivisella tasolla menemättä tuomarin henkilökohtaiseen vakuuttumiseen.
Vaikka Auerin jutun lopputulos ei muuttuisikaan, olisi mielenkiintoista tietää, miten korkein oikeus näytön tänä päivänä perustelisi.
Kirjoittaja on rikosoikeuden emeritaprofessori.