Kolumni

Mikä Na­to-op­tio?

Nato-keskustelussa voitaisiin ottaa oppia EU-jäsenyyskeskustelusta. Tuolloin meillä oli poliittista johtajuutta, asia keskusteltiin, käsiteltiin ja lopulta äänestettiin.

Mikä ihmeen Nato-optio? Meillä mitään Nato-optiota ole.

On vain Suomi, joka yrittää pitää kiinni uskottavasta puolustuksestaan koko ajan vähenevillä resursseilla. Uskottavuuden vahvistamiseksi osallistutaan kansainväliseen yhteistyöhön, joka nostaa kynnystä ryttyillä meille, kun Nato-jäsenyys ei ole mahdollista.

Todellisuudessa mitään velvoittavia sitoumuksia tai lupauksia ulkopuolisesta avusta ei ole olemassa.

Pidämme itseämme realisteina, mutta tässä suhteessa idealismin määrä on uskomaton. Tosiasioita kierretään kuin kissa kuumaa puuroa, mutta johtopäätöksiä ei Venäjän pelossa uskalleta
tehdä.

Nato-jäsenyyttä kannattavat muistuttavat, että Suomi ei saa toistuvasti jäädä tilanteeseen, jossa muut päättävät asioistamme meiltä kysymättä. Nato-jäsenyyttä vastustavat korostavat, että Venäjä ei uhkaa Suomea ja että on tärkeämpää keskittyä Venäjän demokratiakehityksen tukemiseen.

Venäjän viimeaikainen kehitys ei viittaa siihen, että Moskovassa oltaisiin ilahtuneita ulkopuolisista yrityksistä tukea kansalaisyhteiskuntaa. Sen sijaan kova linja ja suurvalta-aseman palauttaminen ovat keskiössä.

Nato-keskustelussa on ymmärrettäviä rasitteita. Venäjä on Suomelle aina suurvalta, joka käyttää suoraan tai epäsuorasti voimaansa Suomea kohtaan.

Toisaalta Suomi on valinnut selkeästi puolensa. Suomi on mukana läntisissä organisaatioissa. Ilmassa ei ole merkkejä, eikä Venäjä kuvittele, että Suomi haluaisi liittyä Itsenäisten valtioiden liittoon.

Turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko antaa tilannekuvan ympäristöstä, jossa elämme. Kansainvälisestä puuhastelusta huolimatta Suomi on tosipaikan tullen yksin.

Selonteossa todetaan selvästi, että puolustuksen tavoitetilan ja käytettävissä olevien resurssien välille on tulossa epätasapaino. Nykyisen säästölinjan jatkuessa Puolustusvoimat ei pysty vastaamaan tehtävästään.

Kataisen hallitus ei tee ratkaisuja asiassa, sillä selonteossa niin resurssitarve kuin mahdollinen tuleva puolustusratkaisu jätetään seuraavalle hallitukselle.

Kylmä totuus on, että tositilanteessa Suomi on yhtä yksin kuin aina ennenkin. Suomi on ulko- ja turvallisuuspoliittisissa ratkaisuissaan jättäytynyt harmaalle alueelle.

EU-jäsenyys oli aikoinaan turvallisuuspoliittinen valinta. Unionin yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on lähinnä kriisinhallintaa. Lissabonin sopimuksessa on keskinäisen avunannon velvoite. Avusta jokainen maa voi päättää itse. Useimmat EU-maat ovat jo Naton jäseniä, joten lausekkeella ei ole niille merkitystä.

Tällä hetkellä vannotaan pohjoismaisen puolustusyhteistyön nimiin. Sen varaan ei voi laskea, sillä puolustuspoliittista sopimusta ei ole olemassa.

Tuntuuko muutenkaan uskottavalta, että solidaarisuuspuheita viljelevä puolueeton Ruotsi tai Nato-maa Norja kiiruhtaisivat muutamaa vapaaehtoista lukuun ottamatta apuun, jos itärajalta kuuluisi kolinaa?

Suomi on sitoutunut läntisiin järjestöihin. Suomi on aktiivinen toimija monenkeskisessä yhteistyössä, mutta se ei anna meille turvatakuita. Arvoyhteisövalinta on selvä, mutta silti Suomessa pelätään yli kaiken Venäjällä syntyvää mielipahaa, jos Suomesta tulisi Nato-jäsen.

Ulkopoliittisen instituutin tutkija Hanna Ojanen venytti äskettäin mielikuvituksen rajaa ehdottamalla, että Suomi liittyisi Natoon, mutta järjestäisi kymmenen vuoden kuluttua kansanäänestyksen jäsenyydestä.
Silloin tiedettäisiin haitat ja hyödyt ja nähtäisiin, miten pohjoismainen ja EU-yhteistyö ovat kehittyneet.

Ojasen tarjoamaan syöttiin ei tartuttu. Ehdotus on vaiettu kuoliaaksi.

Turvallisuuspoliittisesta keskustelusta puuttuu uskallus. Sotilaat vaikenevat, eivätkä poliitikot halua tarttua aiheeseen pitkällä kepilläkään.

Nato-keskustelussa voitaisiin ottaa oppia EU-jäsenyyskeskustelusta. Tuolloin meillä oli poliittista johtajuutta, asia keskusteltiin, käsiteltiin ja lopulta äänestettiin. Nato tai Venäjä eivät katoa silmät sulkemalla.