Pyöreät, tummat silmälasit. Intensiivinen katse. Utelias, pöllömäinen kiinnostus ympärillä tapahtuvaan.
Sitten mies avaa suunsa.
Aivan kuin joku osoittaisi täysillä käyvällä hiustenkuivaajalla. On otettava pieni takakeno ja siristeltävä silmiä: hei, kuka puhuu?
Kuntavaalitaisto on täydessä käynnissä. Puolueiden puheenjohtajat paistattelevat parrasvaloissa. Ensimmäiset kuntavaalitentit ovat jo historiaa ja uusia pukkaa. Nyt pitäisi mielenkiinnon politiikkaa kohtaan olla vahvassa nousussa.
Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen (RKP) tuore puheenjohtaja, puolustusministeri Carl Haglund yrittää ainakin omalta osaltaan lietsoa innostusta.
Nuori, 33-vuotias Haglund esiintyi ensimmäisessä tv-tentissä kuin horroksesta herännyt herhiläinen.
Hän haastoi ja uhoili, aina kun vain pääsi tuikkaamaan suunvuoronsa muiden sekaan.
Muutos on suuri. Mielikuva RKP:sta mureni hetkessä. Tällaista ei ole ennen nähty RKP:n johdossa. Kyllä Ole, Jan-Erik ja Stefan olivat paljon, paljon hillitympiä verrattuna tähän Harry Potterin näköiseen pikkuherhiläiseen.
Pieni RKP on yleensä ollut ei suinkaan viejä, vaan vikisijä.
Tästä on hyvä jatkaa.
Haglund on juuri sitä, mitä politiikka kaipaa. Ärhäkkyyttä, innostusta, ärsyttävyyttä. Tunnetta siitä, että jossain vielä itää ajat sitten kadonnut aatteen palo.
Poliitikot ovat yhä enemmän silmätikkuina. Ei riitä, että heillä pitäisi olla sanottavaa. On osattava hallita ”body language”, kehonkieli. Pitää osata ilmaista itseään tyylillä, oikeilla eleillä. Ei saa olla liian tyrkky, mutta hiljainen harkitsija se vasta saakin arvostelut.
On osattava avata suunsa oikealla hetkellä ja otettava oikea asento.
Eikä huttua kuuntele kukaan. Äänestäjä kyllä haistaa ennemmin tai myöhemmin, jos vain luvataan ja vakuutellaan, mutta realiteetit lupausten täyttämiseen puuttuvat.
Äänestäjiä ei myöskään harhauteta, vaikka kuinka ulkonäköasiantuntijat peilaavat poliitikkojen heikkouksia ja vahvuuksia. Kautta historian tunnetaan suuria johtajia ja ajattelijoita, jotka eivät suoraan sanoen ole minkään näköisiä, mutta heidän puheensa ovat painuneet ihmisten mieliin.
Politiikassa tärkeintä edelleenkin on sanoma. Ulkonäkö- ja ilmeasiat tulevat vasta sanottavan jälkeen.
Syksyn kuntavaaleissa poliitikkomaalitauluista mielenkiintoisin on politiikan untuvikko, viime kesänä keskustan johtoon noussut mies Kempeleestä, Juha Sipilä.
Ensimmäiset vaaliesiintymiset eivät lupaa hyvää: ei löydy Sipilältä sanottavaa, eikä ruumiinkielikään pelaa.
Ei riitä, että puheenjohtaja hokee samaa mantraa, ”ehdokashankintamme onnistui erinomaisesti”. Mitä sitten? Nyt kyllä pitäisi jo rientää eteenpäin.
Sipilältä puuttuvat sanoma ja vakuuttavuus.
Kello tikittää. Kuntavaalien h-hetkeen on enää vähän aikaa. Kohta ennakkoäänestäjät rientävät uurnille, ja kuukauden päästä on jo varsinainen vaalipäivä.
Sipilän johtaman keskustan, ja kaikkien muiden vaaleissa mukana olevien puolueiden, on saatava ratsut laukkaan ja ihmiset aktiivisiksi.
Palataan vielä RKP:n Haglundiin. RKP on ja pysyy pienenä puolueena. Sitä ei yksi Haglund muuksi muuta.
On kuitenkin hienoa nähdä, että puoluejohtajien joukkoon tulee uusia, innokkaita kasvoja. Tuulahduksia tuntemattomuudesta, ainakin suurelle yleisölle.
Sellainen raikastus Haglund on. Hyvä! Toivottavasti mies jatkaa juoksuaan.
Siitäkin huolimatta, että hänen johtamansa puolue ei koskaan voi olla todellinen voittaja.
Ja siitäkin huolimatta, että monen mielestä herra Haglundissa on paljon, paljon arvosteltavaa. Kenessäpä poliitikossa ei olisi.