Lukiolaisten ja yliopiston opiskelijoiden ruotsin kielen taito on rapistunut huolestuttavasti. Nykyopiskelijoilla on vaikeuksia suoriutua eri tutkintoihin liittyvästä pakollisesta virkamiesruotsin kurssista.
Tämä johtuu asiantuntijoiden mukaan siitä, että ruotsia ei ole enää pakko kirjoittaa ylioppilaskokeessa, mikä on johtanut siihen, että ruotsin kielen opiskelu lukiossa on vähentynyt.
Opetusministerin ratkaisu tähänkin ongelmaan on se, että kielten opiskelu aikaistetaan yhä nuoremmille.
Kaikki lapsia ja nuoria koskevat ongelmat tuntuvat ratkeavan pakollisen esiopetuksen aikaistamisella tai oppivelvollisuuden jatkamisella tai peräti molemmilla. Tämä ehkäisisi oppimisvaikeudet, koulussa ja työelämässä menestyttäisiin paremmin ja niin edelleen.
Toisaalta esitetään myös niin, että ottamalla lapset mahdollisimman aikaisin yhteiskunnan järjestämän varhaiskasvatuksen piiriin poistetaan ”heikon” kotitaustan negatiivinen vaikutus. Toisen asteen koulutuksen pakollisuus poistaisi syrjäytymisongelman käytännöllisesti katsoen kokonaan.
On täysin varma asia, että ongelmat eivät poistu yksin näillä tempuilla. Toki kasvatus- ja opetusalalle saataisiin runsaasti uusia työpaikkoja.
Syrjäytyminen ja kotitausta esiintyvät yleensä samassa lauseessa, mutta mistä johtuu, että koulupudokkaaksi voi tulla myös niin sanotuista hyvistä lähtökohdista käsin?
On vihdoinkin kysyttävä, mikä merkitys perusopetuksella on siihen, että oppilas syrjäytyy. Mitä opetetaan, miten opetetaan ja ennen kaikkea, miten oppilaisiin asennoidutaan?
Mitä varhaisemmin lapset lokeroidaan osaamisensa, taitojensa, käyttäytymisensä suhteen johonkin kategoriaan, sitä vaarallisempaa se on. Lapset ovat lapsia ja nuoret ovat nuoria digiajastamme huolimatta.
Mitä nuorempana lapsi mahdollisesti luokitellaan minkäänlaiseen kategoriaan, sitä vaarallisempaa se on. Lapsi on nähtävä yksilönä, omana persoonanaan. Hänen vahvuutensa täytyy löytää, ne tulee nähdä silloinkin, kun hän ei kenties yleisen näkemyksen mukaan sitä ansaitsisi. Se ei ole aina helppoa, mutta näin on tehtävä.
Mikäli näitä vahvuuksia ei etsitä, eikä niitä nähdä, eikä siten hyödynnetä, ja mikäli tähän yhdistyy vielä leimautuminen huonon käytöksen vuoksi, on lähes varma, että lapsen syrjäytymiskierre ja koulutuksen vieroksuminen alkaa jo varhaisessa vaiheessa. Tämän polun päässä on nuori, jota perusopetuksen jälkeinen koulutus ei todellakaan kiinnosta.
Opetusministeri asetti taannoin tulevaisuuden tavoitteeksi sen, että 50 prosenttia ikäluokasta suorittaa korkeakoulututkinnon.
Onko järkevää asettaa koululle yhä lisää numeerisia paineita? Olisiko järkevämpää käyttää opetushenkilöstön energia huolehtimaan siitä, että jokaisen oppilaan todelliset kyvyt ja osaaminen saataisiin esille ja hyödynnettyä? Tiedä vaikka sen tuloksena korkeakoulututkinnon suorittajia olisikin jopa yli 50 prosenttia.
Tärkeintä kuitenkin on, että jokainen nuori löytää oman paikkansa yhteiskunnassa. Kannustaminen ja usko oppilaan kykyihin saavat aikaan ihmeitä. Näe lapsen vahvuus, anna sille tilaa ja hänestä tulee vahva osaaja!
Leena Nissinen
eläkkeellä oleva erityisopettaja, KM
Pyhäntä
Lue lisää lukijoiden mielipiteitä päivän Kalevasta!
Näin lähetät mielipidekirjoituksen Kalevaan.