Aikuiset ihmiset, älkää viitsikö. Tarhassakaan ei saa kiusata ketään. Siellä joutuu jäähylle, jos ei osaa käyttäytyä. Penkille istumaan ja miettimään, mitä tuli tehtyä. Sama se, oletko porukan kingi vai hiljaisempi hissukka, penkki kutsuu kaikkia kurittomia yhtälailla.
Jo vaippaikäisten perusohje on, että kaikkia pitää alkaa, vaikka ei jokaisesta niin tykkäisikään. Ja jos tulee toilailtua, asiat puhutaan halki ja pyydetään nätisti anteeksi. Eikä omista mokista saa syyttää kaveria.
Näistä tuttiritareista voisi ottaa oppia moni tarhaiän ylittänyt aikuinen työpaikoilla, mutta myös kotona. Aloittaa voisi vaikka siitä, että avaa rakentavasti suunsa silloin, kun kokee, että joku asia ei nyt mene ihan niin kuin pitäisi.
Mutta meikäläisessä keskustelukulttuurissa on jotain mätää. Järkevää, kuuntelevaa, perustelevaa ja toista kunnioittavaa keskustelua saa hakea. Vihaa ja lokaa lentää silmille senkin edestä, eikä argumentoinnin taso päätä huimaa: ”Kun musta nyt vaan tuntuu tältä, ja hei, mähän saan sanoa ja kirjoittaa mitä mä haluan, kun meillä on tää sanan- ja yksilönvapaus.”
Aito vuorovaikutteinen keskustelu vaikeista asioista ei ole helppoa. Se vaatii empatiaa, ymmärrystä, kykyä kuunnella ja ennen kaikkea taitoa perustella asioita.
Se edellyttää avoimuutta, rehellisyyttä ja inhimillisyyttä. Se ei myöskään ole riskitöntä. Avoimuus ja toisen päästäminen kuoren läpi altistaa sille, että joskus voi käydä kipeääkin.
Hyväkään vuorovaikutus sujuu harvoin loputtomiin ilman ongelmia. Olennaista on, miten ongelmat ratkaistaan. Puhumattomuus, alistaminen tai sättiminen ei ole oikea tapa. Ei missään, mutta vähiten työpaikalla.
Siksi tuntuukin niin älyttömältä, että meissä aikuisissa ihmisissä riittää typeryyttä niin paljon, että tähän ilmiöön törmää tuon tuostakin. Ehkä naiivius asuukin minussa, mutta mikä siitä avoimesta keskustelusta tekee niin vaikean?
Onko se vahvan ihmisen merkki, että mököttää, jättää tervehtimättä työkaveria, heittelee ilkeää sähköpostia tai purnaa selän takana tai raivoaa, piikittelee ja osoittaa mieltään sen sijaan, että kertoisi reilusti, mistä kenkä puristaa. Yrittäisi rakentaa ja ottaa selvää, miksi tilanne on solmussa?
Ikävätkin asiat ovat helpompia ottaa vastaan, jos ne sanotaan suoraan kuin kiertelemällä ja toivomalla, että toinen tajuaa kulmakarvan asennosta, mistä on kyse.
Kaikista keskenkasvuisinta on mykkäkoulu. Se on jo sananakin nolo. Se assosioituu ihmiseen, jonka sosiaaliset taidot ovat olemattomat ja itsetunto paperia, mutta itsekuri hyvä: ”Ähäskutti, minä voin olla puhumatta sulle vuosiin, jos mä niin haluan! Siinä kärvistelet sitten, mitäpä astuit varpailleni kerran. Turha tulla mulle enää uikuttamaan.”
Työelämässä ongelma ei ole pelkästään johdon ja alaisten välinen, eikä sitä ratkaista yksistään esimiestaitoja parantamalla, vaikka epäilemättä petrattavaa niissäkin on. Kiusaamista ja keskustelutaidottomuutta on joka portaassa. Siihen voi jokainen omalla käytöksellään vaikuttaa. Seuraavan kerran kun tuntuu siltä, että työkaveri ansaitsee sähähdyksen asiallisen vastauksen sijaan, mieti toisenkin kerran.
Samat lainalaisuudet pätevät myös parisuhteissa. On häkellyttävää kuunnella ihmisiä, jotka kertovat kotielämänsä ongelmista todeten, että näin on, mutta me emme puhu keskenämme. ”Ei sen kanssa voi puhua, kun se tulee silmille.”
Kommunikaatio elämän tärkeimmässä ihmissuhteessa perustuu olettamuksiin, rivien välistä lukemiseen ja ilmeiden ja eleiden tulkintaan. Raskasta ja turhauttavaa. Vaarallistakin.
Ongelmat eivät ratkea käymättä niitä läpi. Ratkaisemattomat ristiriidat jäävät kalvamaan, katkeroittavat ja syövät luottamusta. Ne voi lakaista maton alle hetkeksi, mutta ihan varmasti ne ovat edessä taas joku päivä.