Valtiollakin on kilpailuvietti. Kautta aikain on ollut tarvetta selvittää, mikä maa on paras, vaurain tai missä maassa kansalaiset elävät onnellisimpina.
Vuosikymmenien ajan on valtioiden taloudellista suorituskykyä mitattu bruttokansantuotteella, joka antaa rahallisen lukeman kansakunnassa tiettynä aikana tuotettujen tavaroiden ja palvelusten arvosta.
Jakamalla valtion vuoden kokonaistuotannon määrä kansalaisten määrällä saadaan
BKT/asukas -mittari, jota on käytetty valtioiden välisissä vertailussa suorituskyvyn mittarina.
Samaa mittaria on tulkittu myös hyvinvoinnin välisten erojen kuvaajana. Tähän tarkoitukseen se sopii huonosti.
BKT/asukas -mittari ei kerro mitään siitä, mitä tuotetaan; aseita vai asuntoja. Mittarista ei myöskään selviä tulojen jakauma.
Onko hyvinvoinnin kannalta parempi, että tulot ovat jakautuneet kohtuullisen tasaisesti verrattuna siihen, että prosentti kansalaisista on satumaisen rikkaita ja 99 prosenttia näkee nälkää?
Tästäkään BKT/asukas -mittari ei kerro mitään.
Esille on tuotu myös puute, että mittari ei laske kuin markkinoille tulevat tuotteet ja palvelut.
Kansantuotteen ulottumattomiin jää kotityö, jonka merkitys eri yhteiskunnissa vaihtelee. Kukaan tuskin kehtaa väittää, ettei kotityö olisi tärkeätä ja lisäisi hyvinvointia.
Kansantalouden suorituskyky ja kansalaisten hyvinvointi eivät ole sama asia. Niillä on toki keskinäinen riippuvuus; ilman leipää on vaikeaa olla onnellinen.
Muutama viikko sitten OECD esitteli uuden hyvinvoinnin mittarin ja 34 jäsenmaansa järjestyksen mittauksessa.
OECD:n mittariin on otettu mukaan tekijöitä, joiden uskotaan kuvaavan kansalaisten hyvinvointia. Tällaisten vertailujen tekeminen edellyttää laajaa tilastoaineistoa eri maista. Olennaista on lisäksi se, että maiden tiedot ovat keskenään vertailukelpoisia.
Uuteen mittariin on yhdistetty tilastoaineistoa 11 eri tekijästä. Tietoja on kerätty asumisesta, työllisyydestä, yhteiskunnan toiminnan tilasta, koulutuksesta, ympäristöstä, kansalaisten terveydentilasta, turvallisuudesta, työelämän tilasta sekä kansalaisten omasta käsityksestä hyvinvoinnistaan.
Yhtä tekijää lukuun ottamatta sijoitus perustuu "kylmään" fakta-aineistoon. Esimerkiksi vastasyntyneiden korkea kuolleisuus on tietysti huono asia verrattuna siihen, että kuolleisuus on alhaista.
Yhdessä tekijässä turvaudutaan subjektiiviseen informaatioon. Maittain on olemassa tietoja siitä, miten kansalaiset arvioivat omaa hyvinvointiaan. Tältä osin tuloksiin saattaa tulla kieleen ja kulttuurin liittyen epävarmuutta, mutta tämä kauneusvirhe on melko pieni haitta.
Suomi sijoittuu sijalle yhdeksän vauraiden maiden vertailussa. Vanhassa mittarissa sijoitus on ollut noin 15. Suomi on siis nostanut sijoitustaan, kun mittaria vaihdetaan puhtaan talouden suorituskyvystä laajempaan käsitteeseen.
Voidaan siis sanoa, että olemme osanneet kohdentaa vaurautemme keskimääräistä hieman paremmin kansalaisten hyvinvointia palvelevaksi kuin OECD-maissa keskimäärin.
Hämmentävää kuitenkin on se, että ne maat, jotka keikkuivat kärjessä BKT/asukas -mittauksissa ovat kärjessä myös, kun käytetään hyvinvointia paremmin kuvaavaa mittaristoa.
Näin ollen kritiikki lienee ollut hieman kohtuutonta vanhaa mittaria kohtaan. Se näyttäisi kuitenkin melko hyvin asettavan maat järjestykseen hyvinvoinnissa vaikka lasketaankin taloudellista suorituskykyä.
Olennaista on, että pohjoismaat nostavat hieman sijoituksiaan, kun taloudesta näkökulmaa laajennetaan hyvinvointiin.
Alustavaksi päätelmäksi kelpaa: pohjoismainen hyvinvointimalli ei ole pöllömpi keksintö.
Entäs mikä merkitys uudella mittarilla on? Onko se vain yksi kauneuskilpailu muiden joukossa?
Kuten niin viisaasti politiikassa on tapana sanoa: se jää nähtäväksi.