Mikä suomalaisia peruskouluja vaivaa? Eikö niissä ole lupa käyttää enää edes omaa äidinkieltään? Mitähän mahtaisivat kansainväliset ihmisoikeustarkkailijat ajatella siitä, ettei venäjänkielinen oppilas saa puhua kotikieltään välitunnilla?
Tuskin ehdittiin toipua Uppsalan kielikohusta, kun helsinkiläisen Laakavuoren ala-asteen rehtori ilmoitti, että oppilaiden olisi syytä käyttää koulussa suomen kieltä omasta äidinkielestään riippumatta. Onneksi opetusvirasto kielsi Laakavuoren koulua rajoittamasta oppilaiden äidinkielen puhumista.
Laakavuoren yli kahdensadan oppilaan joukossa on runsaasti maahanmuuttajia. Suurimpia vähemmistöjä ovat somalit, venäläiset, albaanit ja virolaiset.
Rehtori on perustellut kielikuria pedagogisilla syillä: suomen kielen oppiminen helpottuu ja samalla sopeutuminen suomalaiseen kulttuuriin. Pedagogisesti ajatellen on itsestään selvää, ettei oppiminen helpotu pakon edessä. Oman äidinkielen hyvä hallinta auttaa uusien kielten oppimisessa.
Äidinkielellä on muutakin merkitystä. Oma äidinkieli on osa identiteettiä ja samalla hyvin henkilökohtainen asia. Se on alaluokkalaisen ikioma aarre, syntymälahja, jonka anastaminen on väkivaltaista ja julmaa.
On helppo syyttää ruotsalaisia silloin, kun suomalaista vähemmistöä siellä sorretaan. Meillä on kuitenkin vielä paljon parantamisen varaa suhteessa venäjänkieliseen vähemmistöömme.
Venäjänkieliset ovat Suomen toiseksi suurin kielivähemmistö ruotsinkielisten jälkeen. Venäjällä ei ole Suomessa virallisen kielen asemaa -- ainakaan vielä. Venäjänkielisiä on kuitenkin jo sen verran, että tätäkin asiaa sietää harkita.
Maahanmuuttajien kotouttaminen ei ole helppoa. Opettajalla on tekemistä, kun luokassa on paljon eritaustaisia maahanmuuttajia, joiden suomen kielen taso saattaa olla hyvinkin erilainen.
Vaikeinta on silti maahanmuuttajalapsella itsellään vieraskielisessä koulussa ja oudossa ympäristössä. Tärkeintä tuossa tilanteessa ei ehkä olekaan suomen kielen nopea omaksuminen, vaan turvallisuuden tukeminen. Kotikielen kieltäminen iskee kipeästi perusturvallisuuteen.
Pakkosuomalaistamisessa on meillä pitkät perinteet. Saamelaisten suomalaistaminen alkoi 1940-luvun lopulla ja johti siihen, että ainakin kaksi sukupolvea vierotettiin omasta äidinkielestään. Heiltä vietiin väline ilmaista itseään ja kommunikoida. Sen seuraukset näkyvät yhä.
Saamelaiset lapset tuotiin tunturista pitkien matkojen päähän kouluun Utsjoelle, Inariin ja Enontekiölle. Seitsenvuotiaat ummikot sijoitettiin sisäoppilaitoksiin, eivätkä he saaneet puhua äidinkieltään edes vapaa-aikanaan. Saamen kielen puhumisesta sai selkäsaunaa.
Vanhempiaan saamelaislapset saivat tavata vain jouluna. Julma kielipolitiikka toimi niin tehokkaasti, että vain harvat suomalaisen koulun käyneistä saamelaisista halusivat puhua saamen kieltä edes omille lapsilleen.
Me pisaykköset kurkotamme kohti uutta osaamista. Koulu antaa paljon tiedollisia valmiuksia, mutta tarjoaako se turvallisuutta?
Jokaisella lapsella on oikeus turvalliseen aikuiseen eli omaan opettajaan, omaan luokkahuoneeseen, jossa voi vaihtaa kuulumisia vaikka omaa äidinkieltä puhuvan ystävän kanssa. Se ei ole paljon pyydetty. Työpaikoilla nämä asiat toteutuvat keskimäärin useammin kuin suomalaisessa koulussa.
***
Tuloerot ovat taas kasvaneet. Rikkaat ovat yhä rikkaampia ja köyhät köyhempiä. Käppi näyttää kasvaneen myös lasten kohdalla: hyvinvoivilla menee entistä paremmin ja pahoinvoivilla entistä huonommin.