Kansanedustajan kesään kuuluu olennaisena osana kiertäminen erilaisissa kesätapahtumissa. Näissä kotiseututapahtumissa on mahdollisuus tavata ihmisiä ja kuunnella heidän näkemyksiään ja toiveitaan eduskuntatyölle.
Jokaiselle kansanedustajalle tekee hyvää jalkautua kansan pariin saamaan palautetta.
Ei riitä, että ilmestyy Arkadianmäeltä neljän vuoden välein toreille jakamaan mainoslehtisiään, vaan on syytä olla jatkuvasti läsnä ja vuorovaikutuksessa tavallisten ihmisten parissa. Näin pysyy jalat maan pinnalla eikä kihahda valta ja asema hattuun.
Usein näissä tapahtumissa nousee esille ikäihmisten asiat. Puhutaan eläkkeistä ja palveluista. Pienimmillä eläkkeillä ei tule toimeen ja liian usein vanhuspalveluissa on puutteita.
Onkin tärkeää nähdä ongelmista polttavimmat, sillä pelkkä ”eläkeläisten asialla oleminen” ei riitä, koska eri eläkeläisillä on ihan erilaiset ongelmat.
Suuret tuloerot ovat todellisuutta ikäihmisten keskuudessa. Samalla kun toinen etsiskelee alehintaisia elintarvikkeita lähisiwastaan, toinen pakkailee golfvarusteitaan ja odottelee Espanjan lentonsa lähtöä.
Maksukyky vaikuttaa myös palveluihin, sillä pienituloinen on eniten riippuvainen kuntapalveluista, koska ei ole mahdollisuutta turvautua yksityisen sektorin palveluihin.
Tänä kesänä odotin, että erityisesti heinäkuun alusta voimaan astunut historiallinen eli ensimmäinen vanhuspalvelulaki olisi keskustelujen kohteena. Näyttää kuitenkin siltä, että viime talvena kiivaan poliittisen väännön kohteena ollut laki ei enää voimaan tullessaan herätä suuria intohimoja.
Yllättävän moni ei edes tiedä, että vanhuspalvelulaki on nyt voimassa. Myös lain sisältö on jäänyt epäselväksi.
Moni kysyy, mikä on vanhuspalvelulain sisältö. Laki koskee sekä kunnan että yksityisten järjestämiä palveluja.
Vanhusneuvostoista tulee nyt lakisääteisiä ja niiden asema vahvistuu merkittävästi. Laki edellyttää, että vanhusneuvosto otetaan mukaan kaikkien ikääntyneitä koskevien asioiden ja toimenpiteiden valmisteluun. Ikääntyneiden asemasta ei saa päättää ilman vanhusneuvoston aitoa myötävaikutusta.
Pitkäaikaishoidon yksiselitteinen lähtökohta on kotihoito. Se edellyttää kotihoidon voimavarojen lisäämistä. Keskeiseksi palvelumuodoksi tulee omaishoidon tuki.
Kotihoidon ensisijaisuudesta huolimatta tulee huolehtia, että myös laitospaikkoja on riittävästi. Laki ei tarkoita, että vaikeasti hoidettavat pitäisi hoitaa ainoastaan kotona.
Iäkästä henkilöä ei saa pakottaa vaihtamaan hoitopaikkaansa. Vain jos häntä ei lääketieteellisten syiden vuoksi pystytä hoitamaan nykyisessä paikassa, on vastentahtoinen muutos sallittu. Kilpailutuksen tulos ei ole peruste hoitopaikan vaihtoon!
Lailla luodaan ikääntyneelle henkilölle ja hänen läheisilleen aivan uudenlaiset edellytykset vaikuttaa siihen, millaisia ja miten paljon erilaisia palveluja hänelle kunnan toimesta tarjotaan. Ikäihmisen palvelutarpeen selvittäminen on aloitettava viivyttelemättä.
Selvityksen tekijällä tulee olla laaja-alaista asiantuntemusta ja tarkoitukseen sopiva ammatillinen kelpoisuus. Palvelusuunnitelma on ikääntyneen palvelujen kannalta keskeisessä asemassa.
Laissa ei ole henkilöstömitoitusta, mutta eduskunta edellytti, että jos Suomesta löytyy 31. joulukuuta 2014 yksikin kunta, jossa yhdenkin toimipaikan henkilöstömitoitus on alle 0,5, niin 0,5 tullaan määrittelemään lailla minimimitoitukseksi.
Heinäkuun alussa voimaan tullut vanhuspalvelulaki ei automaattisesti pane kunnan vanhustenhuoltoa kuntoon. Se tehtävä kuuluu jatkossakin kunnalle ja sen päättäjille ja henkilöstölle.
On syytä kysyä kuntien vastuuvirkamiehiltä, mihin toimiin he ovat jo ryhtyneet tai aikovat viimeistään nyt ryhtyä, että lain tarkoitus ja yksityiskohtaisemmat velvoitteet voivat toteutua?
Myös eri yhdistysten ja luottamushenkilöiden on syytä olla nyt erityisen aktiivisia ja perätä konkreettisia toimia vanhuspalvelulain toteuttamiseksi.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton kansanedustaja Oulusta.