Mediataiteen maailman tämänhetkisestä ykköspuheenaiheesta ei ole epäselvyyttä. Sana "koodi" on kaikkien huulilla. Tämän toteaminen on helppoa, mutta siitä eteenpäin onkin jo vaikeampaa. Mikä ihmeen koodi? Ja miksi?
Alan ykköstapahtuma, Linzissä Itävallassa järjestettävä Ars Electronica oli tänä vuonna ottanut tehtäväkseen kysymyksen selvittelemisen.
Otsikon Koodi: aikamme kieli alla asiaa pohdittiin monipäiväisessä symposiumissa vaikuttavan kansainvälisen asiantuntijajoukon voimin. Taiteilijat tutkivat kysymystä omilla keinoillaan taidenäyttelyissä ja Brucknerhaus-konserttitalon salia tärisyttäneissä performansseissa ja konserteissa.
Tapahtuma oli mielenkiintoisempi kuin moniin vuosiin.
Software-taiteilija
osaa ohjelmoida
Koodipuheita ovat viime vuosina herätelleet ennen kaikkea nuoremmat mediataiteilijat ja aktivistit. Berliinissä vaikuttava Transmediale-festivaali on muodostunut näiden keskeiseksi foorumiksi.
Muutama vuosi sitten Transmediale perusti kilpailuunsa uuden kategorian nimeltä software art. Tarkoituksena on palkita digitaalisia taideteoksia ei niinkään niiden visuaalisten ansioiden kuin niiden ytimenä vaikuttavan "koodin" perusteella.
Taiteilijalta odotetaan ohjelmointitaitoja ja myös halua kirjoittamansa ohjelmakoodin saattamiseen kaikkien halukkaiden ulottuville, vaikkapa edelleen muihin tarkoituksiin sovellettavaksi.
Open software
kasvaa netissä
Tällaisen asenteen taustat ovat niin sanotussa open software -liikkeessä, jonka keskeisiin hahmoihin voidaan lukea Linux-käyttöjärjestelmän isä Linus Torvalds.
Liike suuntautuu kaupallisia ohjelmistomonopoleja, erityisesti Microsoftin maailmanherruutta vastaan. Se kannattaa kollektiivista ohjelmistojen kehitystyötä ja tulosten vapaata käyttöoikeutta. Internet on tarjonnut tällaiselle toiminnalle loistavan yhteydenpitokanavan ja maailmanlaajuisen kehitysympäristön.
"Softataiteen" lähtökohdat voitaisiin selittää myös hieman toisin. Viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana tietokonekulttuurin valtavirta on korostanut käyttöliittymien merkitystä.
Windowsin tai Macintoshin OS X:n käyttäjän ei tarvitse paljon murehtia siitä mitä tietokoneen sisällä tapahtuu. Käyttäjäystävälliset ohjelmapaketit pitävät tästä huolen automaattisesti.
Siinä missä pioneeriaikojen ATK-laitteiden käyttäjät joutuivat kaikki opiskelemaan ohjelmointia, nykyisten tietokoneiden kanssa voi työskennellä monipuolisesti ilman teknisiä erityistaitoja.
Kyberkulttuurin koveneva ilmapiiri
Nicholas Negroponten tapaisille teknoutopisteille tämä kehityskulku on merkinnyt yhden unelman asteittaista täyttymystä. Nyt koodi-aktivistit ovat asettamassa sen kyseenalaiseksi: eikö "tietokoneen sisäisen elämän" kätkeminen graafisen käyttöliittymän taakse itse asiassa merkitse käyttäjän otteen vähittäistä kirpoamista?
Tietokoneet voivat olla tulossa yhä älykkäämmiksi, mutta niiden käyttäjät käyvät entistä tyhmemmiksi. Näin väitetään.
Pohjimmiltaan kysymys on poliittinen: mitä vähemmän käyttäjät tietävät välineensä toimintaperiaatteista, sitä helpompi heitä on käyttää hyväksi. Roskaposti ja virukset haittaavat nykyään miljoonien ihmisten Internetin käyttöä.
Monet kaupalliset webbisivut keräävät salaa tietoa käyttäjiensä kulutustottumuksista, ja vieläpä myyvät näiden sähköpostiosoitteita edelleen suoramarkkinoijille. Monille ainoa tapa suojautua on ostaa kaupallinen virustentorjuntapaketti. Aina sekään ei auta.
Softataiteen puolestapuhujien mielestä taidemuseoissa ja gallerioissa esiteltävän vuorovaikutteisen tilataiteen, joka vaikka Kiasman näyttelyvieraille edustaa vielä uusinta uutta, aika on tullut ja mennyt.
Uusin mediataide on luonteeltaan taktista. Se on useimmiten koettavissa Internetin välityksellä ja hakee vaikutteita hakkereilta, pelinkehittäjiltä ja koodaajilta. Se on myös hyvin kiinnostunut teoriasta, lingvistiikasta, post-filosofiasta, kryptoanalyysista ja peliteorioista.
Itse teokset saattavat olla kriittisiä muunnelmia olemassaolevista väkivaltapeleistä, webbiselaimista tai ohjelmapaketeista. Tutulta tuntuva ilmiö kääntyy softataiteilijan käsissä päälaelleen: se käyttäytyy oudosti, ja koodi saattaa yhtäkkiä rävähtää esiin näyttöpäätteelle käyttöliittymän taustalta muistuttaen kätketystä olemassaolostaan.
Radikaaleimmat softataiteilijat voivat kehittää vaikka omia versioitaan Yhdysvaltain valtiovallan salaisista urkintaohjelmistoista ja tuoda ne uusilla käyttötarkoituksilla varustettuina kenen tahansa ulottuville.
Tämä kertoo jotain olennaista kyberkulttuurin kovenevasta ilmapiiristä. Internetin alkuaikojen idealistinen huuma on ohitse. Netin demokraattisuus ei olekaan itsestäänselvyys. Sen edestä on taisteltava valtioiden, puolustusviranomaisten ja lukemattomien kaupallisten tahojen intressejä vastaan.
Tätä taistelua käydään samanaikaisesti monella rintamalla, vaikkakin on usein epäselvää, miten hakkerien temput olisi tulkittava. Onko kyse poliittisesta interventiosta vai sittenkin pelkästä puberteettisesta kiusanteosta? Softataide kantaa kekoon oman monitulkintaisen kortensa.