Taivastelut, kauhistelut, ylianalysointi ja kritiikki leijonien MM-kisaesityksestä käyvät nyt niin korkealentoisina, että on syytä palata perimmäisten kysymyksien ääreen.
Onko kysymys siis katastrofista? Ei.
Entä kriisistä? Ei.
Pitäisikö Jukka Jalosen saada potkut? Ei todellakaan.
Onko tämä nyt sitä huippu-urheilussa tapahtuvaa luonnollista kiertokulkua, jossa marginaalit ovat pienet, eikä aina voi voittaa? Kyllä. Juuri sitä.
Myös tilastolliset todennäköisyydet nousivat Suomea vastaan. Kolme edellistä arvokisakohtaamista USA:ta vastaan Torinosta Moskovan kautta Halifaxiin olivat kaikki kääntyneet leijonien eduksi seitinohuilla marginaaleilla. Ja nyt on tähtilipun vuoro heilua tangossa.
On kuitenkin tunnustettava, että tiettyjen pelaajien käyrä alkoi laskea turnauksen loppua kohti, vaikka sen pitäisi mennä juuri toiseen suuntaan. Tärkeimmissä ottelussa suuret pelaajat nousevat vastuunkantajina ja suurina johtajina esiin. USA-ottelussa heitä ei ollut - Pekka Rinnettä lukuunottamatta.
Myös ajoittainen sekasortoinen käyttäytyminen vaihtopenkillä antaa ymmärtää, että tilanne ei välttämättä ole hallinnassa. Tulee mieleen, kuka leijonien peliä oikeasti johtaa.
Suomi onasukasluvultaan pieni jääkiekkomaa, missä huippupelaajien määrä on hyvinkin rajallinen. Nytkin voidaankin huudella sakujen ja teemujen perään - ja aloittaa jossittelu, mutta mitä se auttaa.
Suomi on näiden kisojen viidenneksi paras, eikä sillä ole mandaattipaikkaa neljän sakkiin. Pelaaminen puolivälierissä on kuin nuorallatanssia - joskus pysyy pystyssä, joskus taas ei. On suomalaisen kiekkokeskustelun heikkoutta, että leijonilta pitää aina vaatia ehdotonta läsnäoloa palkintokorokkeella.
Lisäksi turnauksen hyvä alku loi valheellisen kuvan leijonien koko kuvasta. Esimerkiksi Tshekki-voitto syntyi vastustajan jäähysuman seurauksena. Vaatimattomia Slovakia- ja Valko-Venäjä- otteluita seurasi jopa loistokkaita sävyjä saanut ottelu Kanadaa vastaan, mikä symboloi nyky-leijonia ilmeikkäästi.
Parhaimmillaan loistava, mutta pääosin hyvää keskitasoa aivan huipun tuntumassa.
Jossittelut voi heittää romukoppaan, kun maailman 12 parasta kiekkomaata kohtaavat toisensa Vancouverin olympiakaukalossa yhdeksän kuukauden päästä. NHL pitää taukoa, joten jokainen maa saa kasatuksi parhaan mahdollisen joukkueen. Ja kun Suomesta puhutaan, Jalosen kaipaamaa johtajuutta ei varmasti puutu vaan päinvastoin. Isoja egoja vilisee joukkueessa seinät ja katto pullollaan.
Olympiaturnaus on myös superlahjakkaan 1983-ikäluokan lopullisen läpimurron hetki. Sakut ja teemut väistyvät kohteliaasti takavasemmalle ja antavat tilaa uusille tähdille, kun Joni Pitkänen, Jussi Jokinen, Tuomo Ruutu ja Mikko Koivu ottavat ajan ja paikan haltuun myös A-maajoukkueessa.