Leua Domingos Miguel liikuttaa sivellintään höyhenenkevein mutta harkituin sipaisuin.
Hänen taideteoksensa on hengissä selviten paikantaa ja kaivaa esiin taas yksi Angolan maaperään kätketyistä miljoonista herkästi räjähtävistä maamiinoista.
Vatsallaan maaten Miguel pyyhkii multaa lieriön yltä, joka on haudattu polulle lähelle ruostunutta ja osin tuhottua pioneerisiltaa. Kiekko paljastuu kevyestä jalanpainalluksesta laukeavaksi henkilömiinaksi.
Polku johtaa joenrantaan karjan juomapaikalle. Se on lähellä Leuan rauniokaupunkia itäisessä Moxicon maakunnassa, jonka hallinnasta hallitus ja sitä vastustaneet Unita-sissit taistelivat Angolan 28 vuotta kestäneen sodan ajan viime kevääseen asti.
"Malliltaan miina on saksalainen, mutta on mahdotonta sanoa, kenen asettama se on", sanoo Joseph Chinhama, brittiläisen miinanraivausjärjestön MAG:n hallintojohtaja.
Myös muita räjähteitä
Sodassa kuoli kaksi miljoonaa ihmistä. Sen jäljiltä jäi 800 000 orpoa ja 100 000 amputoitua. Vaikka taistelut ovat tauonneet, miinat lisäävät uhrien määrää vielä kauan. Räjähdyksissä kuolee tai vammautuu viisi ihmistä joka päivä.
Angolassa on Kambodzhan ja Afganistanin ohella eniten maamiinoja maailmassa. Niitä ovat kylväneet hallitus, Unita, muut sissiryhmät sekä Etelä-Afrikan, Kuuban ja Zairen joukot. Raivaustöiden aikana on löydetty noin 70 eri miinamallia, joita valmistetaan 22 maassa.
Miinat ovat suuri este neljän miljoonan pakolaisen paluumuutolle ja avustusjärjestöjen työlle. Ne estävät laajoilla alueilla viljelymaan jajokiveden käytön, polttopuun hankinnan, karjan laiduntamisen ja liikkumisen teillä.
"Unita yritti aikanaan pelotella meitä pois miinoittamalla peltojamme ja lähimetsiä. Pelkäämme, että miinoja on yhä jäljellä. Mutta pakko täällä on liikkua", sanoo Antonio da Silva, joka neljän vuoden evakon jälkeen on palannut vaimonsa ja kuuden lapsensa kanssa tuhottuun Muxirigingin kylään.
Moxico on pahiten miinoitettuja alueita Angolassa. Maastossa lojuu myös valtava määrä muita räjähteitä kuten kranaatinheitinten ja tykin ammuksia. Miinoista ei ole karttoja - vain kuubalaiset tekivät miinakentistään luettelot, jotka luovuttivat hallitukselle lähtiessään.
"Tästäkin löytyi vasta suuri panssarimiina. Se oli piilotettu kiskojen väliin", sanoo Joseph Chinhama kohdassa, jossa maastoauto ajaa yli ruohottuneen, poikki räjäytetyn junaradan.
Chinhama kertoo, että ongelma on, miten toimia tehokkaimmin. "Tarve on kaikkialla valtava, voimavarat niukat, kulkuyhteydet monin paikoin täysin poikki."
Kaikkia ei saada pois
MAG-järjestö raivaa Moxicossa alueita, joille pakolaisia asutetaan. Palaajat saavat raivatulta alueelta turvallisen viljelypalstan. Ohjelman rahoittaa Luterilaisen maailmanliiton kautta Suomen Kirkon ulkomaanapu, joka Kambodzassa on tehnyt usean vuoden ajan yhteistyötä MAG:n kanssa.
"Kaikkia miinoja ei koskaan saada pois. Oleellista on raivata alueet, jotka mahdollistavat turvallisen asumisen: kyläkeskus, tiet, viljelyalueet, polut vesipaikoille ja pelloille. Muut alueet merkitään vaarallisiksi", Chinhama sanoo.
Metallinpaljastimin maaperää tutkiva raivaajaryhmä etenee vain muutama sata metriä tietä päivässä, koska työ tehdään käsin. Kun miinaharava vinkaisee, ryhdytään kaivamaan raivauspuikkoa, puutarhakuokkaa ja pensseliä käyttäen.
Työ on rankkaa henkisesti ja ruumiillisesti. Painavat luotiliivit ja suojakypärä saavat hien valumaan. Kasvovisiiri huurtuu äkkiä ja sen takaa on vaikea hengittää. Koska jokainen metalliesine antaa saman äänimerkin, esiin voi nousta yhtä hyvin rautanaula kuin miina.
Kun vinkaisusta on kulunut puoli tuntia, Domingos Miguel hengähtää syvään, nousee varovasti ja kohottaa kätensä. Hänen työskentelyään vahtinut työpari Fernando Pedro puhaltaa pilliin. Miina on kaivettu esiin.
"Kun näen miinan, sydän alkaa hakata rajusti. En pelkää, mutta ajattelen, että olen suuressa vaarassa. Työhön ei saa tottua. Joka kohdetta on kohdeltava kuin kyseessä olisi ensimmäinen miina. Jälkikäteen tuntuu hyvältä: olen ehkä pelastanut jonkun toisenkin hengen, en vain omaani", sanoo Miguel, entinen sotilas.
Tulvat siirtävät miinoja
Neljän lapsen isä on raivannut miinoja viisi vuotta 230 euron kuukausipalkalla. Jokainen hengenvaarassa vietetty tunti on hänelle 1,5 euron arvoinen.
"Eihän perhe työstäni pidä. Sukulaiset taas luulevat, että tienaan paljon suurempia summia, kun riskit ovat isoja. Tuossa kuopassa taitaa muuten olla vielä toinenkin miina", Miguel sanoo.
Hän on oikeassa. Suuren panssarimiinan kylki häämöttää leveänä varjona ohuen hiekkakerroksen alta. Angolassa käytetään usein panssarimiinan laukaisimena sen päälle asetettavaa henkilömiinaa. Tällä kertaa toinenkin miina saadaan ylös kuopasta räjähtämättä.
Tärkeä osa raivausohjelmaa ovat valistusryhmät, jotka kiertävät kylissä kertomassa, miten miinoja voi varoa.
"Kerromme, että onnettomuuksia sattuu, kun vaelletaan pois merkityiltä poluilta. Sillat, autonromut ja autiot kylät ovat vaarallisia. Tulvat voivat siirtää miinoja yllättäviin paikkoihin. Muistutamme, että löydetyt miinat on heti merkittävä ja hälytettävä raivaajat paikalle", sanoo Paulo Fidel, joka on mukana miinavalistusryhmässä.
Yhteistyö toimii. Cassongon jokilaaksossa naisviljelijät näyttävät räjähtämätöntä kranaatinheittimen ammusta, jonka ovat merkinneet punavartisella kepillä. Kun ammus korjataan talteen, kuokanisku tuntuu taas vähän kevyemmältä.