Päätös korvata jalkaväkimiinat on kypsä tehtäväksi. Korvausaikataulua ei pidä kuitenkaan vetää liian kireälle.
Jalkaväkimiinojen korvaamisen aikataulusta ja rahoituksesta näyttää paisuvan elämää suurempi kysymys. Ratkaisua on etsitty jo vuosia, eikä valmista näytä tulevan. Pahasti erimielinen miinatyöryhmä sysää riidan ratkaisun hallituksen niskoille, osaksi syksyksi luvattua puolustusselontekoa.
On sinänsä hyvä, että työryhmässä istuneet puolustus- ja ulkoministeriöiden edustajat kirjasivat erimielisyyksien aiheet selkeästi. Riitahaarukka tiedetään nyt tarkasti. On silti onnetonta, että kansakunnan maanpuolustuksen ydinkysymyksiin kuuluvassa asiassa ei ole päästy lähellekään ratkaisua.
Kiistasta näyttää paisuneen ministeriöiden välille arvovaltakysymys, jossa hallitus joutuu epäkiitolliseen tuomarin rooliin. Päätöksentekoa ei helpota yhtään se, että tasavallan presidentti Tarja Halonen on jo ajat sitten valinnut puolensa. Hallitukselle ei jää paljon liikkumavaraa. Ministeriöiden jälkeen kiistely siitä, kuka määrää miina-asiassa kaapin paikan, voi siirtyä hallituksen ja presidentin väliseksi. Suuret ulko- ja turvallisuuspolitiikan ratkaisut on perinteisesti tehty yksimielisesti. Perinteestä ei pitäisi luopua nytkään.
Miinakiistassa on kysymys siitä, millä aikataululla Suomi loppujen lopuksi liittyy jalkaväkimiinat kieltävään Ottawan sopimukseen ja kuinka paljon rahaa käytetään niiden korvaamiseen. Puolustusministeriön mielestä Suomi voi liittyä sopimukseen uskottavasta puolustuskyvystä tinkimättä 2012. Ulkoministeriön aikataulussa Suomen liittymissopimus tulisi voimaan 2008. Aiempi tavoitevuosi oli 2006.
Puolustusministeriö perustelee aikatauluesitystään puolustuskyvyn uskottavuudella, ja ulkoministeriö vetoaa nopeampaan vauhtiin ulkopoliittisen uskottavuuden nimissä. Uskottava puolustuskyky ja uskottava ulkopolitiikka eivät kilpaile keskenään. Ne kuuluvat yhteen.
Nopeamman luopumisaikataulun kannattajat vetoavat siihen, että itsepäisyys nakertaa Suomen ulkomaista mainetta ja että EU:ssa on paineita edetä yhteisessä miinapolitiikassa vielä pidemmälle. Tämän kanssa sopii huonosti yhteen EU:n ulkopoliittisen edustajan Javier Solanan ottama kanta, että miinakysymys on Suomen oma asia, joka ei vaikuta Suomen asemaan EU:ssa. Ulkomaisen maineen kolhuista on puhuttu jo niin paljon, että olisi aika nähdä todisteita. Kansalaisjärjestöjen kannanotoilla on oma arvonsa, mutta niiden merkitystä ei pidä liioitella.
Puolustusministeriö on sisällyttänyt uutena asiana esitykseensä sen, että myös valmiusyhtymät varustettaisiin korvaavilla järjestelmillä. Tätä perustellaan tarpeella korvata jalkaväkimiinojen tuhoamisen myötä menetettävää suorituskykyä. Hankinta maksaisi yli sata miljoonaa euroa. Aiempien päätösten mukaan valmiusyhtymiä ei ollutkaan määrä varustaa jalkaväkimiinoilla. Kysymys kuitenkin kuuluu, voidaanko puolustusvoimien tehokkaimpia yksiköitä jättää vaille korvaavan järjestelmän suojaa.
Ministeriöiden miinankorvausohjelmalle esittämät hinta-arviot ovat nyt 200 ja 311 miljoonaa euroa. Valmiusyhtymiä koskevan ratkaisun voi irrottaa periaatepäätöksestä. Nopeampaa luopumisaikataulua vastaan puhuu se, että jalkaväkimiinoja ei pysty korvaamaan nykyisistä määrärahakehyksistä tinkimättä puolustuskyvyn uskottavuudesta.
Periaatepäätös miinoista on jo korkea aika tehdä, sitä parempi, mitä nopeammin. Se olisi riittävä signaali ulkomaailmalle Suomen aikeista. Luopumisaikataulua ei pidä kuitenkaan vetää liian kireälle, sillä silloin tingitään puolustuksen uskottavuudesta. Jos pitää valita uskottavan puolustuskyvyn ja maineen välillä, valinnan ei pitäisi olla vaikea.