Kärsimyksen ja kuoleman pohdiskelija Gösta Ågren on uudessa kirjassaan keskellä teemaa:
"On saatanallinen yö. Rintakehä tuntuu suurelta, särkevältä paiseelta. Heti kun se koskettaa jotakin, yskänkohtaukset ja tukehtumisentunne luhistavat minut."
Hän nukkuu yön polvillaan sängyn äärellä ja raahautuu aamulla sairaalaan hoitamaan astmaansa.
Siellä hän toteaa hartaudella sen minkä monet muutkin: "Kun ihminen on heikko ja yksin kohtalonsa edessä, ystävällisyys ja nykyajan mukavuudet ovat suuria asioita."
Lars Huldén on esseessään todennut, että filosofista materialismia edustavan Ågrenin runoissa ihmiselämällä ei ole kovin suurta arvoa, ja se tiivistyy nytkin karuksi lauseeksi:
"Tämä todellisuus, tämä lyhyt elämä, tämä sairaus, tämä väistämätön kuolema. Ei ole mitään mitä paeta, sillä ei ole mitään mihin paeta."
Uudenkaarlepyyn ruotsinkielisessä Lippjärvin kylässä asuva Gösta Ågren (s. 1936) toimi nuoruudessaan vasemmistolaisen Ny Tid -lehden toimittajana, kuten Jörn Donnerkin. Molemmat kirjoittivat useimmiten urheilusta, ja kumpikin sai sittemmin kirjallisuuden Finlandia-palkinnon.
Ågren julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa jo 19-vuotiaana 1955, teki elokuvia Tukholmassa Donnerin tavoin ja väitteli siellä filosofian tohtoriksi Dan Anderssonin tuotannosta.
Vasta Finlandia-palkinto kokoelmasta Tääl teki 1989 hänet tunnetuksi Suomessa. Se kasvoi trilogiaksi kokoelmilla Turuilla (1990) ja Tähän (1992).
Niissä on paljon omaelämäkerrallisia aineksia, mutta teokset Rakentaja (1996), Dranga (1998) ja Nostradamuksen tuolla puolen (2000) ovat intertekstuaalisesti runoutta Markuksen evankeliumin, islantilaisen saagan ja keskiaikaisen ennustajan runojen päälle.
Teoksessaan Vuosisadan ilta (1994) hän toteaa jokaisen sukupolven jättävän perinnöksi oman runoutensa, jonka tehtävänä on "lahjoittaa pimeytensä uudelle kärsimykselle ja muistuttaa ettei mikään ole merkityksetöntä".
Merkityksetöntä ei ollut Ågrenin lapsuuskaan mäkitupalaisperheessä, jonka kuudesta lapsesta neljä ryhtyi kirjailijaksi. Esseessään hän kertoo, että sisko sairastui skitsofreniaan ja alkoi kirjoittaa runoja. "Maailmasta tuli illuusio, jonka takana todellisuus vaani synkkänä ja kavalana."
Sisko kuoli tuberkuloosilääkkeisiin. Leo-veljen vaimo oli mielisairas ja tytär mongoloidi. Leo kirjoitti kahdeksan kirjaa ja "valitsi kaksikymmenvuotisen itsemurhan".
Gösta Ågren oli koulukiusaamisen, sodan ja köyhyyden raastama poika, joka kaiken lisäksi joutui kokemaan "Suomen armeijan sadismin ja raa'an tunteettomuuden".
Samaan aikaan äiti ja isä kävivät pitkää ja tuskallista kuolinkamppailuaan. Hän toteaa nyt, että oli liikaa sairautta ja kuolemaa, raakuutta ja ilkeyttä, kaiken takana atomipommi, nälkä, sodat ja teloitukset.
"Mitä tekemistä minulla on täällä", hän joutui kysymään. Viimeistään nyt selviää yksi syy Ågrenin vakavuuteen, kun hän rakentaa vahvoilla runoillaan elämännäkemystä.
Esseekokoelman aiheiden kirjo on suuri - kielten oppimisesta transsijuoksuun, katastrofeista mytologiaan.
Ågren selvittää myös, että jul eli joulu on tiivistelmä muinaispohjoismaisista sanoista jor ja öl, hevonen ja olut. Ne olivat juhlaruokaa.
"Historian raaka hengitys huohottaa niskaamme", ja siellä takana ovat Kerjäläisen ja Hyväntekijän kolkot hahmot. Hyväntekijä on Ågrenin mukaan avuttomien ihmisten loinen ja sadisti, joka tarvitsee heidän kurjuuttaan oman hyvyytensä näyttämiseksi.
Niinpä Ågren päätyy yllättävään väitteeseen, että elämän kunnioitusta julistanut Lambarenen lääkäri Albert Schweitzer oli vain itsekäs loinen.
Elämän kunnioitus merkitsee "alistumista tunteettomalle biologialle, tappamiselle ja pahuudelle", ja sitä Ågren ei voi hyväksyä.
Tehokas apu edellyttää hänestä suuria organisaatioita.
Ågrenilla on hieman romanttinen näkemys Totuudesta, joka alati odottaa sanojaansa, kirjailijaa. "Koskaan emme sitä löydä, mutta jos löytäisimme, meidän kirjamme muuttaisivat kärsivän maailman."
Ajatus näyttää viittaavan antrooppiseen, ihmiskeskeiseen kosmologiaan.