Vaalien läheisyys näkyy ja tuntuu puolueiden välisissä suhteissa. Jokainen puolue haluaa erottua ja kirkastaa aatteellista kilpeään viimeistään vaalien alla.
Tämä on luonnollista, sillä politiikka on kaikilla tasoilla pitkälle kompromissien tekoa, ja siinä on vähän tilaa aatteellisille irtiotoille. Niinpä omat tavoitteet ja pyrkimykset esitellään vaalikentillä, jotta erotuttaisiin edes jotenkin toisista puolueista.
Vaalien läheisyys ei koettele pelkästään puolueiden välisiä suhteita, vaan mitä suurimmassa määrin myös puolueiden sisäisiä ihmissuhteita.
Tämä tuli julki näkyvästi Helsingissä, missä perussuomalaisten kansanedustaja Juha Väätäinen rikkoi välinsä sekä piiri- että puoluejohtoon ja vetäytyi kunnallisvaaliehdokkuudesta.
Sisäisestä kärhämästä on kyse myös Oulussa, jossa vihreiden kunnallisjärjestön johto siivosi pitkäaikaisimman valtuutetun Leena Kuhan tylysti pois kunnallisvaaliehdokkaiden joukosta.
Perussuomalaisten ja vihreiden sisäinen kärhämöinti ei suinkaan ole ennenkuulumatonta. Vastaavanlaisia välienselvittelyjä putkahtaa pintaan milloin miltäkin suunnalta. Pahimmillaan ne ovat johtaneet puolueiden hajaantumisiin.
Kysymys on pitkälle siitä, että jokaisen puolueen sisällä on erilaisia näkemyksiä, virtauksia ja kuppikuntia ja niiden edustajat käyvät taistelua oman linjansa ja valtansa puolesta.
Puolueen sivistyksen mittana voidaan pitää sitä, että erilaisuus tunnustetaan ja hyväksytään eikä sen anneta johtaa siihen, että perusarvoiltaan samanhenkisiä potkittaisiin päähän. Mihin tarvitaan vihollisia, jos ystävät ovat tällaisia?