Yksi viime aikojen merkillisimpiä kirjoituksia Venäjän lehdistössä on Jukos-oikeudenkäynnin pääsyytetyn Mihail Hodorkovskin "tunnustukset" Moscow Timesissa. Hodorkovski asettuu ikäänkuin syyttäjän kannalle, hyväksyy omat ja Venäjän liberaalien rikokset kansaa kohtaan. Mutta mikä merkillisintä, Hodorkovski ryhtyy puolustamaan presidentti Putinin politiikkaa oligarkkeja vastaan. Mistä tällainen mielenmuutos kertoo?
Ensimmäisenä tulevat mieleen "vanhojen bolshevikkien" tunnustukset Stalinin ajan näytösoikeudenkäynneissä. Nykyään tiedetään, että tunnustukset oli saatu kidutuksin ja omaisten henkeä uhaten. Mitään tällaista nyt tuskin on tapahtunut. Silti prosesseilla on psykologisessa suhteessa yhtymäkohtia: täydellisellä antautumisella Johtajan edessä Hodorkovski pyrkii pelastamaan mitä pelastettavissa on.
Vähän aikaa sitten Putinia vastaan vehkeillyt oligarkki kehuu presidenttiä maan pelastajaksi todeten "Putin ei varmaan ole liberaali eikä demokraatti, mutta hän on silti liberaalimpi ja demokraattisempi kuin 70 prosenttia Venäjän kansasta."
Ja juuri Putin kahlitsi enemmistön anti-liberaalin energian ja esti Zhirinovskia ja Rogozinia kaappaamasta vallan Venäjällä. Mistä lie Hodorkovski saanut päähänsä tällaisen vallankaappausteorian? Tosiasiana poliittiset tarkkailijat pitävät sitä, että Putinia tukevat piirit auttoivat myös Rogozinin Synnyinmaa-puoluetta voidakseen tällä tavoin vähentää kommunistien vaikutusvaltaa. Sama logiikka sopii myös Zhirinovskiin. Putinin toimet sen sijaan pudottivat liberaalit ja oikeiston ja myös Hodorkovskin kannattajat Venäjän Duumasta, josta on tullut hallituksen ja presidentinhallinnon kumileimasin.
Hodorkovskin artikkelia ei voi sivuuttaa henkilökohtaisena pelastautumisyrityksenä. Hodorkovski vaatii rikkailta katumusta, traagisten virheiden ja historiallisen ja moraalisen syyllisyyden tunnustamista. Aiheena on omaisuuden yksityistäminen ja kansan köyhdyttäminen. Liberaalit petkuttivat kansaa katteettomilla lupauksillaan paremmasta. Elintason valehdeltiin parantuneen, vaikka maa vajosi yhä syvemmälle ja siitä tuli pelkkä raaka-aineiden tuottaja maailmanmarkkinoilla.
Näin siis puhuu henkilö, joka vielä hetki sitten oli liberaalien vankin tukija Venäjällä. Nyt on jäljellä enää maanpakolainen Boris Berezovski, joka Lontoosta käsin nuhtelee Putinia.
Hodorkovski on sen sijaan kääntänyt täysin kelkkansa Putinin suhteen. Presidentin ylistyksestä ei tule loppua, vaan Hodorkovski toteaa: "On hylättävä turhat yritykset kyseenalaistaa presidentin laillisuus. Pidämmepä Vladimir Putinista tai emme, on aika käsittää, että valtion päämies ei ole vain yksilö. Presidentti on instituutio, joka takaa maan alueellisen yhtenäisyyden ja vakauden. Estäköön Jumala sen, että näkisimme päivän, jolloin tämä instituutio romahtaisi. Venäjä ei kestäisi toista helmikuuta 1917. Historia opettaa, että huonokin hallitus on parempi kuin, ettei olisi hallitusta lainkaan."
Siteerauksessa saattaa olla hivenen ironiaa. Helmikuussa 1917 kukistettiin Venäjän tsaari, joka ei ollut pelkkä yksilö, vaan instituutio ja hallitsija Jumalan armosta.
Presidentti on Venäjällä instituutio, joka rakentuu presidentin hallinnon varaan. Siihen kuuluu pelkästään Moskovassa yli kaksi tuhatta virkamiestä, jotka asuvat entisen NKP:n keskuskomitean tiloissa. Se, eikä suinkaan maan hallitus, on todellisuudessa Venäjän vallan ydin. Siellä päätetään asioista, joita hallitus sitten toteuttaa. Duuma säätää lait, vaikkakin usein jälkikäteen. Venäjän politiikan marssijärjestys on muuttunut. Klaanien ja oligarkkien valta-aika on takana. Yhä keskeisempänä tulee esille presidentin hallinto, jota täydentää hänen komentamien niin kutsuttujen voimaministeriöiden kasvava merkitys.
Hodorkovskin ei siis tarvitse olla huolissaan "presidentin legitimaatiosta". Siitä pitää Vladimir Putin itse huolen. Huolissaan pitäisi trendien valossa olla niistä, jotka edes yrittävät kritisoida vallitsevaa järjestelmää. Heitä nimittäin saattaa odottaa Hodorkovskin kohtalo.
Mihail Hodorkovskin artikkeli noudattaa perinteistä venäläistä kahtiajakoa. Ensin kysytään kuka on syyllinen, sitten mitä tehdään. Jälkimmäiseen kysymykseen Hodorkovski vastaa kokonaisella omalla ohjelmallaan. Liberaali kapitalisti muuttuu siinä melkein kansallispatrioottiseksi Venäjän laajojen kansanjoukkojen ystäväksi.
On otettava huomioon venäläinen kansanluonne, etsittävä totuutta Venäjältä, ei lännestä. On jätettävä kosmopoliittinen maailmankatsomus ja huomioitava, että liberaalinen projekti voidaan toteuttaa vain kansallisen edun alaisena. Lukijalle on huomautettava, että neuvostoaikoina ja myöhemminkin "kosmopoliitilla" viitattiin läntiseen, juutalaisten johtamaan kansainvälisyyteen. Vastakohtana oli "internationalismi", oikea kansainvälisyys.
Hodorkovskin ohjelma kiteytyy taloudellisiin vaatimuksiin. Voidaksemme legitimoida yksityistämisen suurliikemiehet on pakotettava jakamaan hyötynsä. Tämä käy parhaiten veropolitiikan avulla.
Onnistuuko Hodorkovski katuvalla artikkelillaan vapauttamaan itsensä tuomiolta? Se olisi tietenkin ongelmallista Venäjän oikeuslaitoksen kannalta, mutta myös presidentin vallan kannalta. Heittäytyminen hallitsijan jalkoihin kuvastaa itämaista oikeuskäsitystä. Putin puolestaan tarvitsee oligarkkeja ja klaaneja varten varoittavan esimerkin. Vaarana onkin kolmas mahdollisuus: huomataan, että tutkintavankeudessa ja vankilassa oligarkki onkin vaaraton ja houkutus jatkaa ja laajentaa ajojahtia kasvaa. Se merkitsisi huonoja aikoja ainakin joillekin Venäjän uusrikkaille.
Länsimaiden merkitys Jukos-prosessissa on suuri. Venäjä tarvitsee läntistä pääomaa ja sijoituksia. Tässä tilanteessa Venäjän valtiolla ei luulisi olevan varaa uhanalaistaa liikaa yksityisen pääoman suojaa.