Ihmisen tapoihin kuuluu puhua sankareista juhlapäivinä ja nuotion äärellä. Historian käänteissä, vaikkapa vuoden vaihtuessa, listataan menneet huiput ja luvataan vielä parempaa uudelle vuodelle.
Sankarihahmojen rakentelu on inhimillinen taipumus. Ihminen on sillä lailla onneton olento, että hän ajattelee välillä niin hirvittävästi, että pelottaa.
Ja kun maailma on saatava väkipakolla järjestettyä turvalliseen muottiin, tarvitaan sankarihahmoja.
Parhaat lievitykset tuskaan menneenä vuotena antoi taide. Taidelajeista ykköseksi nousee teatteri.
Teatteri mahdollistaa parhaiten maailmassa kuvaamaan sen, mikä ihmisen paikka on.
Kun ihminen syntyessään parkaisee ensimmäisen kerran, hän on yksin, vain emo hetken vierellään. Loppuelämä menee yksinoloa opetellessa.
Aika ajoin täytyy tulla toimeen meren, tunturituiskun, metsäsuden sekä toisen ihmisen kanssa.
Tavara on turhaa; ihminen ei tarvitse muuta kuin suolaa, padan ja kauhan. Jännitystä tulee suvunjatkamiseen liittyvistä puuhasteluista.
Teatteri on samanlaista yksinkertaistettua läsnäoloa. Teatterin lavalla näyttelijä on tässä ja nyt.
Hänellä on vain itsensä. Vasta sen jälkeen näyttelijän on ratkaistava suhteensa tilaan, paikkaan, aikaan ja vastanäyttelijään.
Vetovoimaista näyttelijää sanotaan karismaattiseksi. Karismaa kuulemma joko on tai ei ole. Se ei ole kuitenkaan ihan niin, sillä karismaattiseksi voi kasvaa. Viehätys syntyy aina lopulta myös katsojan mielessä. Joku vie toisen, mutta ei toista.
Esimerkiksi Lasse Pöysti veti uransa loppuvuosina Lilla Teaternin salin aina täyteen yleisöä, kun hän näytteli yksinpuhelun ”Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä”. Tarina kerrostalossa asuvasta yksinäisestä, näyttelijä Grace Kellyä palvovasta vanhasta miehestä valloitti vuosia.
Rooli sopi Lasse Pöystille, joka oli siitä harvinainen miesnäyttelijä, että häneltä puuttui yksitotisuus.
Jotakin kummallista kykyä pysäyttää on myös muutamassa oululaistaustaisessa miesnäyttelijässä, Raimo Grönbergissä ja Risto Tuorilassa. Molemmat vakuuttavat vakaina, juroina suomalaismiehinä.
Raimo Grönberg näyttelee Kansallisteatterin Patriarkassa diplomi-insinööriä, joka haluaa johtaa eläkepäivillään vielä yhden ison projektin, ydinvoimalan rakentamisen. Juha Jokelan kirjoittama ja ohjaama Patriarkka kertoo Suomen rakentamisesta viime vuosikymmeninä.
Betonisen miehisestä kehityksestä, jossa toisen ihmisen kuuntelu ja herkkyys unohtuvat helposti.
Risto Tuorilan pelkistetty näyttelijäpersoona tulee suurelle yleisölle tutuksi, kun Yle näyttää Täällä Pohjantähden alla elokuvan kahdeksanosaisena sarjana. Tuorila istuu kuin mittatilauspuku Jussi Koskelan rooliin. Hahmoon, jossa Väinö Linna kuvaa taiteen keinoilla ylivertaisesti Suomen historiaa.
Ensimmäinen osa viikko sitten sunnuntaina toi esiin toisenkin karukasvon, ankarissa Ranuan maisemissa syntyneen ja Oulun kaupunginteatterissa aikoinaan näytelleen Ilkka Koivulan.
Sarja jatkuu sunnuntai-iltaisin Koivulan vetämänä, vähäpuheisen, mutta tekevän Akseli Koskelan tarinana, johon mahtuu monta vuosikymmentä historian vaiheita.
Risto Tuorila nähdään pitkästä aikaa Oulussa tammikuusta alkaen. Hän on pääroolissa kaupunginteatterin Kauppamatkustajan kuolemassa, joka on yksi tunnetuimmista näytelmistä läntisessä maailmassa.
Amerikkalainen Arthur Miller muotoili Kauppamatkustajan kuolemaan tarinan keski-ikäisestä yksinäisestä miehestä, joka menettää työnsä, luopuu unelmistaan ja turhista lupauksistaan.
Näytelmän on sanottu kritisoivan rahan valtaa. Odotettavissa on siis ajankohtaista, vakavaa puhenäytelmää.