The Who konsertoi maanantaina Suomessa 40 vuoden tauon jälkeen. Helsingin Areenassa jäi tuskin kenellekään epäselväksi, että estradilla oli yksi rockmusiikin klassikkobändeistä. Siitäkin huolimatta, että Roger Daltrey oli helisemässä kiukuttelevan lauluäänensä kanssa.
Riffimestari Pete Townshend, solisti Roger Daltrey ja muu ryhmä aloitti settinsä ensimmäisellä The Who -nimellä julkaistulla singlellä I Can´t Explain. Ilmeisesti sen takia, että ilkeämieliset ovat yli 40 vuoden ajan väittäneet myöhemmän Led Zeppelin -guru Jimmy Pagen soittaneen singlen kitaraosuudet.
Totuus lienee se, että Page oli tilattu studioon vähän kuin takapäivystäjäksi. Jos Townshend ei selviäisi osuudestaan, ammattiauttaja Page hyppäisi kehään ja hoitelisi homman. Townshend oli kuitenkin hoitanut osuutensa vaikeuksitta. Se on helppo uskoa Areenan konsertinkin perusteella, vaikka väliin muhkeat 42 vuotta mahtuukin.
Erinomaisen hyvin Townshend Areenassa selvisi kaikesta muustakin. Mies näyttää suurin piirtein brittipubin eläkeläiskerhon tikkaseuran kantavalta voimalta, mutta soittaa niin upeasti että melkein pahaa tekee.
Konsertin alkupuolen kohokohtia olivat muun muassa I Can´t Explainin aikalainen Anyway, Anyhow, Anywhere ja varsinkin keikan toisena kappaleena kuultu The Seeker, jossa Townshend pääsi murjomaan riffejään kuin heikkopäinen. The Seekerin perusteella on helppo päätellä, että The Whon merkitys myös raskaan rockin saralla on ollut merkittävä.
Elvis ja Starkey
Konsertin huippuhetkiin lukeutui myös Who´s Next -albumin biisikaunokainen Behind Blue Eyes, josta Limp Bizkit pari vuotta sitten versioi melkoisen radiohitin. The Who tosin -- toisin kuin Limp Bizkit -- esittää kappaleen alusta loppuun asti. Myös sen osan, jossa jo ihan oikeasti täytyy osata soittaa.
Behind Blue Eyes oli myös eräs konsertin niistä hetkistä, jolloin tunnelma Areenassa oli lähes harras. Nostalgiassa piehtaroiminenhan on vähän kuin istuisi kirkossa. Messutunnelmaa pönkitti vielä bändin takana ollut screeni, jossa hyvän tovin viihtyi muun muassa Elvis Presley pulisonkeineen.
Rockjumaluutta löytyi siitäkin, että The Whon kiertuekokoonpanossa rummuttaa Ringo Starrin poika Zak Starkey. Hänen räiskyvän soittonsa rytmittämänä The Who piipahti myös syksyllä ilmestyneen uuden albuminsa materiaalin parissa. Ja runttasi tunnollisesti menemään pakollisen My Generation -ikiklassikkonsa, mutta encore se vasta varsinaista myllytystä olikin.
The Kids Are Alright -- paitsi kurkku
Townshend ja kumppanit polkaisivat encoren käyntiin The Kids Are Alright -hoilausrytyytyksellään. Sen jälkeen ryhmä siirtyi sujuvasti Pinball Wizardiin ja massiiviseen See Me, Feel Me/Listening To You -finaaliin.
-- Listening to you, I get the music, lauloi Roger Daltrey.
Miehen ääni oli kuitenkin siinä jamassa, että Daltreylle ei valitettavasti voinut sanoa "kiitos samoin". Musiikki tuli tässäkin kappaleessa kirvesmies Pete Townshendin kitarasta. Daltrey kertoi kesän ja sateen vieneen häneltä lauluäänen.
Ajoittain kuului silti pilkahduksia vanhastakin Daltreysta. Mutta oli miehellä kurkku kunnossa tai ei, niin ei Daltreyn ääni enää muutenkaan ole aivan 30 vuoden takaisessa loistovedossaan. Sama pätee muihinkin pitkän linjan huippuihin. Oli kyseessä siten Deep Purplen Ian Gillan, Jethro Tullin Ian Anderson tai melkein kuka tahansa.
Konsertin päätteeksi Pete Townshend lupaili vielä paluuta Suomeen. Hän oletti, että se tapahtuu nopeammin kuin 40 vuoden kuluttua. Ihan syystäkin -- Townshend olisi 40 vuoden päästä yli 100-vuotias.