Nauhuri on kulkenut takintaskussa 15 vuotta, ja sen se on näköinenkin. Digiaikana venyttävä, rohiseva minikasetti on lähipiirissä vitsi, mutta asiansa se ajaa. Kun Jouni Palosaaren päähän pälkähtää idea tai muistettava asia - olkoon vaikka keskellä yötä - hän sanelee sen nauhuriinsa myöhemmin paperille kirjattavaksi. Uni tulee, ja työasiat pysyvät kotioven ulkopuolella.
Kun Levin isäntä kymmentuntisen työpäivän jälkeen ajelee seitsemän kilometriä kotiinsa Könkäälle, hän heittäytyy maatalon isännäksi. Lumityöt, leivinuunin ja saunan lämmitys, kahden koiran ja kolmen hevosen hoito ovat sekä rentoutumista että hyötyliikuntaa.
"Osittain tämä työ on elämäntapa, mutta kun pistän kotioven kiinni, se myös pysyy kiinni työasioilta", Palosaari sanoo.
Nopeakäänteisenä ideapankkina tunnettu Levi Ski Resortin toimitusjohtaja sanoo olevansa tunturissaan kuin isolla hiekkalaatikolla. Ja onnekas, kun on löytänyt ympärilleen muita idearikkaita ihmisiä. Mies voi olla vihaisen näköinen, mutta ottaa mielellään ideoita vastaan.
"Olen saanut toteuttaa ideani. Tykkään työntekijöistä, jotka ovat luovia ja kyseenalaistavat tapoja tehdä asioita sillä totutulla tavalla."
Poronkäristystä sämpylän välissä
Palosaari palkkaa mieluusti paikallisia ihmisiä. H:n päältä haastava ruskeasilmäinen hissipoika on aitoutta ja yksityiskohta siinä missä ala-aseman kodassa palava tulikin, ja yksityiskohdista syntyy kokonaisuus.
"Meillä on ollut 30 vuotta töissä Sirkan kylän miehiä ja naisia, joiden sitoutuminen on kunnioitettavaa. Toisaalta sekin on rikkaus, että töissä on myös kanadalaisia, englantilaisia, venäläisiä, espanjalaisia ja ruotsalaisia."
Kittiläläisen kätilön ja sekatyömiehen pojan ura Lapin matkailun parissa alkoi abiturienttivuonna 1981, kun hän perusti porogrillin Leville sisarensa Päivikin kanssa. Levi-hotellin avajaisia edeltävänä yönä Palosaaret vetivät Jounin rakentaman grillin pyöräkoneella lapsuudenkodistaan Könkäältä tiukasti asemiin.
"Bravuurimme oli poronkäristys sämpylän välissä", Palosaari hymähtää muistolle.
Nuoren miehen tie vei Ouluun, ensin opiskelemaan rakennusinsinööriksi ja sitten armeijaan Hiukkavaaraan. Palosaari halusi rakentaa, ja ammatinvalinta mahdollisti paluun rakkaaseen Lappiin. Vuonna 1988 Päivikki-sisko perusti legendaksi kasvaneen Hullun Poron, ja veli aloitti Levin rinneyhtiön johdossa.
Sisarusten yrittäjähengen salaisuus - jos sellaista on - on kasvu maalaistalossa.
"Me vain totuimme tekemään töitä", Palosaari kohauttaa olkapäitään.
"Heinäntekoa, karjanhoitoa, piisamin ja sopulin pyyntiä."
Vuotta myöhemmin perustettiin Levin Matkailu kokoamaan yhteen alueen yrittäjät, ja kun Suomi syöksyi lamaan, Palosaari osti kaluston kolmesta hiihtokeskuksesta, Muurlasta, Kivesvaaralta ja Juupovaaralta ja siirsi ne Leville. Kun matkailu taas alkoi vetää, Levillä oltiin valmiina. Samaan reseptiin toimitusjohtaja uskoo vieläkin - on luotava tarjonta ennen kysyntää. Loppu on historiaa.
Vuokraamon
pojat parturiin
Palosaari on elänyt tunturinsa kasvun maa- ja metsätaloudesta elävästä kylästä kansainväliseksi matkailukeskukseksi. Hän nostaa hattua kittiläläisille: harva olisi sopeutunut valtavaan muutokseen yhtä hyvin.
Matkan varrelta on kerrottavaksi monta herkullista tarinaa. Niin kuin ensimmäisten ulkomaisten turistien, kahden japanilaisen, tulo Leville 1990-luvun puolivälissä.
"Tapauksesta varoiteltiin jo etukäteen. Vuokraamon pojat kävivät parturissa ja panivat puhtaat vaatteet päälle", Palosaari virnistää.
"Suuren päivän aamuna oli 30 astetta pakkasta. Kurkistelimme vuokraamon ikkunasta, kun japanilaiset kävelivät Sirkantähden suunnasta naamasuojissaan. Ajattelin, että tämän täytyy olla heille kärsimystä."
Japanilaiset palasivat tunturista katsomasta pimeyttä ja puhtautta, elämyksestä haltioituneina ja itsensä voittaneina.
"Kokemus avasi minun silmäni sille, kuinka erilaisia ihmisten tarpeet ovat", Palosaari sanoo.
Insinöörin
seitsemän saunaa
Kun tunturiin hiipii kesä, toimitusjohtaja alkaa rakentaa saunoja. Palosaarella on henkireikänään kahdeksan hehtaarin tila, Kuntola, jossa mies on rakentanut jo seitsemän hirsisaunaa. Kolme lämpiää puulla, pari sähköllä, savusaunoja on kaksi. Osa on yhä Kuntolassa, osa Könkäällä, jossa Palosaari perheineen asuu lapsuudenkotiaan.
"Käyttöaste on pieni, mutta nautinto sitäkin suurempi", hän naurahtaa.
Jos Palosaaren visiot pitävät kutinsa, aikaa rakentelulle on vastaisuudessa vähemmän. Vuonna 2020 Levin pitäisi olla ympärivuotinen, kansainvälinen matkailukeskus, jonka 800 000:sta vuotuisesta kävijästä puolet tulee ulkomailta. Kaiken lisäksi Leville tullaan silloin junalla perille asti.
"Niin minä näen", Palosaari sanoo.
"Levin henki ei ole sanahelinää", hän väittää.
"Puhumme aidosti keskenämme ja matkustamme silmät auki muualla etsimässä ideoita. Ei niin pientä paikkaa, ettei sieltä olisi jotakin tuomista."
Pääasia on positiivisuus. Kun leviläiset alkoivat puuhata alppihiihdon maailmancupia tunturiinsa yli kymmenen vuotta sitten, heidät tyrmättiin pimeydellä, kylmyydellä ja pitkällä matkalla. Leviläiset rakensivat 900 luxin kisavalot, huomauttivat, että lentokoneella pääsee rinteen juurelle ilman pitkiä transfer-kuljetuksia ja ihastelivat ensimmäisen kisapäivän aamuna, kun Kroatian joukkue kuvautti itseään pakkasmittarin edessä. Lukemat olivat -36.
"Käänsimme kaikki kolme heikkoutta vahvuuksiksemme", Palosaari hymyilee.