Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja oikeustieteiden ylioppilas, joka on tehnyt aiheesta Turun yliopistossa oikeusnotaarityön.
Suomen kieltä on tavallisesti pidetty tasa-arvoisena, viitataanhan samalla hän-pronominilla sekä mieheen että naiseen. Myös suomen kielen artikkelittomuus olisi merkki tasa-arvoisuudesta.
Kielentutkijat ovat kuitenkin osoittaneet, että käsitys suomen kielen tasa-arvoisuudesta on virheellinen: esimerkiksi tutkittaessa ammattinimikkeistöä ja median kieltä on törmätty mies-sanan hallitsevuuteen, jota ei monikaan usein tule edes ajatelleeksi.
Ongelmat eivät liity mies-loppuisiin tai muihin sanoihin sinänsä vaan niiden käyttöön. Kieltä voidaan käyttää epätasa-arvoisesti. Esimerkkinä ovat mies-loppuisten yhdyssanojen, kuten virkamiehen, käyttö myös naisista puhuttaessa. On huomattava, että nainen- tai muu feminiinisana ei koskaan viittaa mieheen: esimerkiksi miespuoliset lentoemännät ovat stuertteja.
Mies-loppuisten sanojen käyttöalan laajenemista on tähän saakka pidetty hyväksyttävänä: virkamiehet ovat olleet aikaisemmin nimenomaan miehiä, ja kun ammattikuntaan on liittynyt sittemmin myös naisia, virkamies-sanalla on viitattu luontevasti myös heihin.
Kyseiset muodot ovat kuitenkin ongelmallisia, koska ne korostavat miehen ensisijaisuutta ja prototyyppisyyttä ja vaikeuttavat naisten samastumista sanojen viittauskohteisiin. Toisin sanoen ne syrjivät naisia ja tekevät heidät näkymättömiksi.
Kielellä ei vain heijasteta todellisuutta vaan myös ylläpidetään ja luodaan epätasa-arvoisia käsityksiä, vaikka yhteiskunta sinänsä olisi tasa-arvoistunut. Mies-loppuisen sanan käyttö myös naisista puhuttaessa on yleistä useilla kielenkäytön alueilla, mutta hieman yllättävää on, että edes lakikieli ei ole siltä säästynyt.
Mies-loppuisia, myös naiseen viittaavia sanoja sisältyy suureen osaan kaikista eduskunnan säätämistä laeista, ja myös valtioneuvoston antamissa asetuksissa niitä käytetään taajaan. Jaolla yksityis- ja julkisoikeuteen tai eri oikeudenaloilla niiden sisällä ei ole merkitystä, vaan mies-loppuisten sanojen käyttö on tavallista yhtä lailla osakeyhtiölaissa kuin laissa valtioneuvostostakin. Suuri osa mies-loppuisista oikeudellisista nimikkeistä lienee vanhahkoja ruotsista omaksuttuja lainoja; onhan koko suomalainen hallintokieli pitkälti ruotsalaista perua.
Vanhahtavat maskuliinimuodot eivät ole vain vanhemman lainsäädännön piirteitä: muun muassa saamamies esiintyy jopa vuodelta 1993 peräisin olevassa kirkkolaissa. Ajantasaisessa lainsäädännössä voidaan puhua sekä saamamiehestä että velkojasta.
Edellisen käyttöä voidaan kritisoida paitsi siksi, että se syrjii naisia, myös siksi, että sen merkitys on hämärä. Lukija ei lisäksi useinkaan tiedä, viittaako jokin yksittäinen ilmaus ihmisiin yleensä vai ainoastaan miehiin. Lainsäädännön kielen tulisi kuitenkin olla mahdollisimman selvää ja yksiselitteistä, mitä useiden maskuliinimuotojen käyttö ei tue.
Lakikieltä on tutkittu aiemminkin, mutta tulevaisuudessa sitä arvioitaneen myös sukupuolten välisen tasa-arvon näkökulmasta. Jos vain tahtoa sukupuolineutraalien muotojen käyttöön on, säädöskielestä on mahdollista saada nykyistä tasa-arvoisempaa. Lainsäädännön kieli ei ole aikaansa edellä, mutta sen tulisi olla kuitenkin tässä ajassa.
Juristikunnasta yhä suurempi osa ja oikeustieteen opiskelijoista jo valtaosa on naisia. Nähtäväksi jää, koska Lakimiesliitto muuttaa nimensä Juristiliitoksi.