Miten uhrin historiaa voidaan tulkita pahantekijöiden dokumentaation pohjalta? Tämä kysymys on piinannut alati toimittaja ja elokuvaohjaaja Imbi Pajua. Hän muistuttaa historiantutkijoita tärkeimmästä ammatillisesta velvollisuudesta: muistamisesta.
-- Vainojen aikana eläneet ihmiset ovat valmiita todistamaan kokemuksistaan. Mutta se onnistuu vain, jos heidän elämäänsä ja kokemuksiansa ei ryhdytä ilkkumaan KGB:n väärennettyjen faktojen avulla, Paju kirjoittaa.
Jos siis aletaan käyttää murhaajien kokoamia historiatietoja mekaanisesti, rationaalisesti ja viileästi, emme Pajun mukaan kykene näkemään ihmiselämää niiden takana. Tutkijoilta ja kirjailijoilta vaaditaankin ennen kaikkea korkeaa tunne-elämän tasoa.
Kun Imbi Paju yritti neuvostomiehityksen aikana kysellä äidiltä tämän kokemuksia sota-ajalta, vastauksena oli usein: "Mieluummin kuolen kuin kerron tarinani". Elämä oli tehnyt äidistä varovaisen. Neuvostovalta merkitsi lukuisille virolaisille kyydityksiä ja kuolemaa, ja niiltäkin, jotka jäivät henkiin, tuhottiin rituaalit, seremoniat ja ihmisten yksityiselämä.
Virolaisia on myös syytetty saksalaissympatioista. Syyttävä sormi on osoittanut etenkin niitä virolaismiehiä, jotka liittyivät Saksan armeijaan maataan puolustaakseen. Tilannetta on kuvannut Yhdysvaltoihin 1940-luvun alkupuolella muuttanut professori Th. A. Weil: "Jos taistelee hullua koiraa vastaan ja joku ojentaa kepin, ei varmasti pysähdy katsomaan, kuka tuon kepin antaja olikaan".