Toksinen maskuliinisuus on identiteettipolitiikan hurjimpia saavutuksia. Muodikas määrittely alkoi levitä runsas vuosi sitten. Omasta pitoisuudestaan voi tehdä jo nettitestejä.
Kun valkoinen lihansyöjämies alkaa tuntea elämäntapansa uhatuksi, saamme vastaamme toksisesta maskuliinisuudesta eli myrkyllisestä vallantunteesta nauttivan reviiritietoisen äijän mulkeron.
Toksis-mies haukkuu homot, suvakit ja maahanmuuttajat. Hän ei usko ilmastonmuutokseen eikä kannata kasvisten lappamista lautaselleen. Patteriautoon hän ei kaasujalallaan astu.
Toksinen ei kykene olemaan hellä, ellei sitten kovan baarijonotappelun jälkeen. Kätensä hän näkee ennen kaikkea nyrkkeinä. Niillä hän takoo myös öiset päivityksensä, joissa solvaa feministit.
Kukaan ei osaa kunnolla selittää toksisen maskuliinisuuden käsitettä järkeenkäyvästi. Siis sitä, mitä myrkyllinen käytös sisältää ja miten sellainen olio järjestää yhteiskunnalliset olot.
Käsitteen käytännöllisyys on juuri hämäryydessä. Toksinen maskuliinisuus on yksi identiteettipoliittisista puhetavoista, jotka pystyy helposti laajentamaan kaikille elämän lohkoille.
Identiteettiristiriitojen keinoin saadaan vastakkain naiset ja miehet, suvakit ja odinit, ydinvoima ja tuuli, rokotukset ja hopeavesi, eliitti ja kansa, me ja muut. Juoksuhautojen yli periskoopataan väärässä olijoita, joita vapaasti solvataan vihollisina.
Identiteettien taistelu on korvannut aatteet ja itsenäisen ajattelun, oikeastaan kaiken ajattelun. Kannatamme erilaisia ryhmäominaisuuksia, joilla korostamme eroa muihin.
Olennaista on päästä loukkaantumaan ja loukkaamaan. Ryhmän kokema epäoikeudenmukaisuus on nykyajan vaikuttavin muutosvoima. Tarpeen mukaan vääryyksiä myös sepitetään ryhmätunteen voimistamiseksi.
Identiteettipolitiikka roiskui ja rappasi äskeisissä eduskuntavaaleissa. Perussuomalaiset muokkasivat niinkin valtaisasta asiasta kuin maapallon laajuisesta ilmaston lämpenemisestä henkilökohtaista kauna-ainesta. Ilmastonmuutos haluttiin kuvata kannattajiin kohdistuvana salaliittona – polttomoottorista luopumisena, lihaverona, lentokieltona.
Tarina menestyi. Kannattajat ryhmäytyivät ilmastouhan uhan ympärille. Näin toimii politiikka 2010-luvulla ja edespäin.
Onko enää tarvetta selittää maailmaa todellisuuden mukaan, kun tiettyyn tarpeeseen laadittu kuvitelma on tehokkaampi? Näin nämä asiat koetaan on identiteettipolitiikan lyhyt oppimäärä.
Omakohtaisen kokemisen ylivertaisuus on tunkenut sivuun vanhan ajan aatteet. Moni niistä on joutanut mennäkin.
Epäonneksemme identiteettiin vetoavat historian kauhukabinetit ovat jääneet pystyyn. Toksista vastakkainasettelua tihkuvat ideologiat natsismi ja kommunismi ovat edelleen ääriryhmien käytössä. 1930-luvun rotuopit eivät ole tuntemattomia meikäläisessä keskustelussa.
Mutta sellaiset aatteet ovat hävinneet, joiden puitteissa ihminen pystyi kehittämään itseään ja ajatteluaan. Aatetta ei voinut imaista honoonsa kuin mielipidettä somesta. Maailmanselitys vaati lukemista, pohdiskelua ja mikä parasta, myös laatijan vaikuttimien epäilyä.
Suomessa aatteellisia selitystapoja ovat tarjonneet Minna Canthin, Santeri Alkion, Yrjö Kallisen, Georg Henrik von Wrightin kaltaiset ajattelijat. He eivät tunteistaneet identiteettiä vaan lähtivät kysymyksestä, miten parantaa maailmaa.