Viime vuosituhannen vaihteessa tuotettiin ennenkuulumaton määrä tietoa Suomen musiikin historiasta. Aihepiirin mukaan nimetyn kirjasarjan neljä ensimmäistä osaa palkittiin tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla 1997, ja lopulta sarja kasvoi kahdeksanosaiseksi ja lähes 5000-sivuiseksi luku-urakaksi.
Samoihin aikoihin markkinoille ilmestyi myös suomalaisen rock-musiikin historiikki, suomalaisen naisrockin historiikki sekä neliosainen Suomi soi, kaikki musiikinhistoriallisen tiedon kilohinnaltaan samaa luokkaa.
Tarjolla olleen tiedon määrä ja yksityiskohtaisuus oli aivan toista luokkaa kuin 1990-luvun alussa, jolloin aloitin musiikkitieteen opintoni. Tuolloin Suomen musiikin historiaa opiskeltiin muun muassa 1950-luvulla kirjoitetuista säveltäjäesittelyistä sekä pari vuosikymmentä tuoreemmista iskelmänikkarielämäkerroista.
Muutos kertoo omaa selvää kieltään siitä, että historia – musiikillinen tai muu – ei ole muuttumaton menneiden asioiden olotila, vaan jatkuvaa menneisyyden tulkintaa uudelleen ja uudelleen sitä mukaa kun nykyisyys muuttuu. Tässä yhteydessä voi puhua metahistoriasta eli ”historian historiasta” sekä kulloinkin yhteiskunnassa vaikuttavista menneisyydentarpeista.
Toisin sanoen yhteiskunnallisten ja kulttuuristen valtasuhteiden muuttuessa myös tulkinnat menneisyydestä muuttuvat. Tämä pätee niin sota- kuin musiikinhistoriaan.
Yksi suurimmista kuluvan vuosituhannen yhteiskunnallisista ja kulttuurisista muutoksista liittyy maailmanlaajuiseen muuttoliikkeeseen sekä sen myötä kasvaneeseen keskusteluun kulttuurisista eroista ja monikulttuurisuudesta. Samalla myös vieraanpelko sekä avoin muukalaisvihamielisyys ja jopa suoranainen rasismi ovat lisääntyneet.
Maailman myllerryksissä musiikin historioilla ja niiden hahmottamilla menneisyyksillä on väliä. Musiikki ja muut kulttuurisen ilmaisun muodot – nimettiinpä ne taiteeksi tai ei – ovat olennaisia kansallisen identiteetin ja kulttuuristen erojen rakennuspalasia. Historia tarjoaa laastin näiden kulttuuristen tiiliskivien muuraukseen, etenkin jos (ja kun) menneisyyttä koskeva tieto myötäilee kansallisia ja valtiollisia rajoja.
Tosin samalla kun tiettyjen musiikkityylien ajatellaan ilmentävän leimallisesti tiettyjä kansakuntia, musiikkia on tapana pitää yleismaailmallisena, kulttuuriset rajat ylittävänä kielenä. Lisäksi vaikka musiikinhistoriaa riivaisi vimma pitää kulloisiakin tyylejä ja musiikinlajeja vaikkapa omalaatuisen suomalaisina, ulotetaan niiden juuret toistuvasti valtiollisten rajojen ja aavojen valtamertenkin tuolle puolen.
Samalla on hyvä pitää mielessä, että sanavalinnoillakin on väliä: Suomen musiikin historia saattaa osoittautua tavalla tai toisella suomalaisen musiikin historiaksi, mutta musiikin historia Suomessa on selkeästi eri asia. Tämä liittyy jälleen musiikin ja muun kulttuurisen ilmaisun ylirajaisiin suhteisiin. Kun Suomessa on vuosien varrella imetty musiikillisia vaikutteita eritoten keskisestä Euroopasta ja angloamerikkalaiselta kielialueelta, on syntynyt aina uusia ajatuksia musiikin suomalaisuudesta.
Suomen musiikin isäksi tituleerattu Friedrich ”Fredrik” Pacius sai oppinsa Saksassa ja onpa hänen säveltämäänsä Maamme-laulua pidetty saksalaisen kapakkamasurkan toisintonakin. Myöhempinä vuosina Ilkka ”Frederik” Sysimetsä on puolestaan kunnostautunut itämaissävytteisen, eksotiikannälkäisen ”junttidiskon” esittäjänä.
Suomalaista on tullut myös sellaisesta musiikista, joka on alunperin yhdistetty niin sanottuun mustaan identiteettiin ja eritoten Yhdysvaltain afrikkalaisperäiseen väestöön. Suomirock, suomirap ja suomireggae ovat kaikki osoituksia tästä – suomalaisen jazzin kansainvälisestä arvostuksesta puhumattakaan. Myös tangon menneisyyksiä peratessa voi päätyä La Platan jokisuulla 1800-luvun loppupuolella laulaneisiin ja tanssineisiin afrikkalaisiin orjiin ja heidän jälkeläisiinsä.
Kysymykset musiikin mustuudesta ovat kysymyksiä musiikin rodullistamisesta eli siitä, missä määrin tietynlainen musiikillinen ilmaisu liittyy (kirjaimellisestikin) elimellisesti tietynlaisiin ihmisiin ja eritoten heidän fysiologisiin ominaisuuksiinsa. Vaikka tutkimuksissa on tavan takaa osoitettu, että tällaista yhteyttä ei ole, ajatukset mustasta musiikista ja ”rytmistä veressä” ovat tavanomaisia edelleen.
Musiikin mustuus – samoin kuin suomalaisuus – onkin hedelmällisintä ymmärtää jatkuvasti muuttuvana kulttuurisen samastumisen ja eronteon prosessina. Musiikinhistoriasta ja sen mukana muuttuvista musiikin menneisyyksistä tulee tällöin oivallinen keino ymmärtää niin aiempia, nykyisiä kuin tuleviakin kulttuurisia, yhteiskunnallisia ja niin ollen väistämättä poliittisia muutoksia.
Antti-Ville Kärjä on kulttuurisen musiikintutkimuksen professori Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa.
Kirjoitus perustuu hänen kirjaansa Alkusoittoja: musiikin menneisyydet monikulttuurisessa Suomessa (Suomen etnomusikologinen seura 2020).