Olen tunnetusti tahdikas ihminen. Olin kiltti tyttö. Hymyilen kuvissa. Olen nainen, joka haluaa olla pidetty eikä voi mitään sille, että näyttää valokuvissa myöntyväiseltä.
Kun tutustuin kirjailija Miika Nousiaiseen vuosia sitten, hän kertoi, että oli yllättynyt siitä miten hauska minä todellisuudessa olen.
Asia ei häiritse minua muuten, voin olla hauska ja ironinen ainoastaan yksityisesti, mutta silloin, kun huomaan teoksiani luettavan julkikuvani kautta, ilmiö alkaa vaivata minua. Se, mitä itse pidän kirjoittamishetkellä ironiana, tulkitaan helposti patetiaksi. Mitä muuta tuon kuvissa anelevasti hymyilevän tytön proosa voisi olla kuin tunteellista ja hupsua?
Ainoa kapinani muoto on se, että jatkan kirjoittamista aina vain. Koska kirjoittaessa ei voi koskaan miellyttää kaikkia, kirjoittaminen on aina kiltille tytölle riski.
Olen jo pitkään ajatellut kirjoittavani kilteistä tytöistä. Loisin romaanihenkilön, joka olisi ennen muuta kiltti tyttö, ja yhtäkkiä väsynyt rooliinsa. Mihin hän ryhtyisi? En tiedä.
Toisinaan minusta tuntuu, että feminismi, jonka voittokulkua olemme viime vuodet saaneet seurata, ei aja tarpeeksi kilttien tyttöjen asiaa.
Miksi feminismi tuntuu usein niiden toisten naisten feminismiltä? Ikään kuin perfektionistiset tytöt, jotka ovat tottuneet kätkemään vihansa ja ilmaisemaan sitä vain itseään kohtaan, olisivat todellisten feministien vihollisia. Miksi näin on? Ehkä naisen tahdikkuus on osa patriarkaattia, eikä ihminen voi olla osa rakennetta, jonka haluaa murtaa. Siksi on vaikeaa kuvitella kiltin tytön radikalismia.
Asiat tietenkin muuttuvat paremmiksi myös kilttien tyttöjen osalta, jos vanhat rakenteet murtuvat. Mutta jos jonkun on alettava kilttien tyttöjen vapaustaistelijaksi, ja se voin aivan hyvin olla minä.
Millainen sitten olisi kiltin tytön emansipaatiokertomus? Olisiko se rikoskertomus, jossa kiltti tyttö saa tarpeekseen? Onko kiltin tytön murhattava joku, jotta hän karistaisi ennakkoluulot ja kiiltokuvat identiteetistään? Vai olisiko vapauttavin kertomus komedia, seksuaalisesti estoton, jossa jokainen orgasmi päättyisi naurukohtaukseen?
Ainakin nauru vapauttaa katkeruudesta, ja juuri katkeruuden välttäminen on kilttien tyttöjen vapaustaistelijalle välttämättömintä. Tiedän nimittäin millaisia ne vihaiset, vittuja jouluruuhkassa haistattelevat mummot olivat itse nuorina. He olivat kilttejä tyttöjä. He hoitivat osansa, vihasivat vain itseään.
Kun heistä tuli vanhoja, heistä tuli misogyynien aatelisia. Jos he olisivat vapautuneet liiasta kiltteydestä ajoissa, heitäkin voisi yhä naurattaa, ja he saattaisivat antaa nuorille naisille tietä hymyssäsuin.