Viime viikolla Turussa järjestettiin historiallinen, ensimmäinen Eurooppa-foorumi, jossa saatettiin yhteen yhteiskunnalliset päättäjät, tutkijat, asiantuntijat, työmarkkinajärjestöt, puolueet, kansalaisjärjestöt ja kansalaiset. Tavoitteena oli välittää tietoa ja luoda avoin keskusteluilmapiiri, jossa jokainen saa sanoa näkemyksensä.
Tarvetta keskustelulle todella on. Kotimaan politiikasta, kuten verotuksesta, koulutuksesta ja sosiaalituista lähes jokaisella äänestäjällä on jokin näkemys ja mielipide, mutta Euroopan unionia käsittelevissä kysymyksissä moni pudistelee hieman hämmentyneenä päätään.
Foorumilla puhunut Euroopan komission varapuheenjohtaja Jyrki Katainen pohtikin sitä, millaisessa yhteiskunnassa eläisimme, jos kansalaiset olisivat ulkoistaneet esimerkiksi sosiaali- tai koulutuspoliittisen keskustelun yhtä tehokkaasti politiikan ammattilaisille kuin on tehty Eurooppa-politiikan osalta.
Näin ei saisi olla. EU:n tulisi kenties luvata vähemmän ja tehdä enemmän, jotta legitimiteettivaje päätöksentekijöiden ja kansalaisten kesken saataisiin kaventumaan, mutta myös kansalaisten, äänestäjien tulisi ottaa Eurooppa-politiikka paremmin haltuun.
Historiallisesti tarkasteltuna Euroopan integraatio ja EU ovat olleet maanosallemme suuria edistysaskeleita, mutta oli sitten EU:n kannattaja tai vastustaja tätä kehitystä ei tule ottaa itsestään selvyytenä tai vääjäämättömyytenä.
Tulee kyseenalaistaa ja kritisoidakin, mutta ennen kaikkea tulee olla kiinnostunut siitä, millaista politiikkaa Euroopan unionissa tehdään ja mistä Euroopan tasolla päätetään. Erityisesti tulisi olla kiinnostunut siitä, mikä on Suomen linja, sillä EU on tällä hetkellä historiansa suurimpien haasteiden edessä. Unioni, jonka piirissä oli vuosikymmenet tuudittauduttu siihen, että virta johtaa ainoastaan sisään unioniin, valmistautuu Ison-Britannian EU-eroon. Eron taustalla oli yksi keskeisistä unionia kohtaavista ongelmista: ylikansallisen eurooppalaisen päätöksenteon ja jäsenvaltioiden tason kansallisen päätöksenteon välillä vallitsee jatkuva ja paikoin kasvava jännite.
Riski avoimesta intressikonfliktista EU:n instituutioiden ja sen kansalaisten välillä on olemassa. Monet ovat tyytymättömiä taloudelliseen tilanteeseensa ja kokevat epäluuloa ja luottamuspulaa hallitsevan eliitin ja järjestelmän suhteen. Globalisaation ja siirtolaisuuden luomat uhkakuvat ovat levinneet laajalle ja populistiset liikkeet ympäri Euroopan ovat hyödyntäneet näitä epävarmuuden tunteita taitavasti.
Eurooppa on elänyt varsin ennennäkemätöntä rauhan aikaa viimeisten 70 vuoden ajan.
Kahden ajallisesti lähekkäin käydyn maailmansodan jälkimai-ningeissa rauhan ja vakauden takaajaksi perustetun unionin peruslähtökohta, rauhanprojekti, on haalistunut ja muuttunut itsestään selvyydeksi useimpien mielissä.
Eurooppalaiset perusarvot, kuten ihmisarvo, ihmisoikeudet, vapaus, demokratia, tasa-arvo ja laillisuus, eivät enää kaikkien unionin kansalaisten silmissä ole jakamattomia tai itsestään selviä. Liberaalien eurooppalaisten arvojen voittokulku on tyrehtynyt. On käynyt selväksi, että EU:n sisältä löytyy hyvin erilaisia näkemyksiä siitä, miten eurooppalaisia perusarvoja tulisi tulkita.
Kansalaisille historian saavutuksia tärkeämpiä ovat unionin tämän päivän onnistumiset, ja tässä suhteessa tehtävää riittää. Usko EU:n ongelmanratkaisukykyyn on jäsenmaiden kansalaisten keskuudessa varsin heikko.
Talous- ja maahanmuuttokriisit ovat lisänneet tyytymättömyyttä ja haasteita myös unionin jäsenvaltioiden välisissä suhteissa. Integraation perusmotivaatio eli se, että yhteistyön kautta jäsenvaltiot saavuttavat enemmän poliittista ja taloudellista vaikutusvaltaa kuin yksinään, on kyseenalaistettu.
Päätöksenteko unionissa vaatii kuitenkin solidaarisuutta ja kompromissihalukkuutta, mitä EU-kriittisten voimien nousu on monissa jäsenmaissa heikentänyt. Tämä lisää EU:n päätöksenteon jäykkyyttä ja hitautta, mikä lisää kritiikkiä ja tyytymättömyyttä kansalaisissa. Kierre on valmis.
Kansallismielisyys on nousussa ja globalisaatio tuottaa ihmisille neuvottomuuden ja juurettomuuden tunteita. Eurooppalainen identiteetti onkin varsin ohut ja suurin osa unionin jäsenmaiden kansalaisista identifioituu vahvasti oman valtionsa kautta.
Ei siis ole ihme, että kriisien keskellä eurooppalaisen projektin mielekkyys on voimakkaasti kyseenalaistettu.
Viime aikoina kriisistä toiseen taivaltanut Euroopan unioni tarvitseekin nyt sitä, että kansalaiset ottavat Eurooppa-politiikan haltuun. Perehtyvät, kiinnostuvat, kritisoivat ja kysyvät.
Suomi on vuoden päästä EU:n puheenjohtajamaa, joten nyt saa sanoa ja eritoten äänestää ensi kevään eurovaaleissa.
Jenni Karimäki on yliopistonlehtori ja erikoistutkija Eduskuntatutkimuksen keskuksessa Turun yliopistossa.