Dominique Lecourt: Prometheus, Faust ja Frankenstein. Tieteen etiikka ja sen myyttiset kuvat. Suom. Kaisa Sivenius. Gaudeamus 2002.
Pariisin VII yliopiston filosofian professorin Dominique Lecourtin kirja Prometheus, Faust ja Frankenstein on kiintoisa puheenvuoro tieteen etiikasta, mahdollisuuksista ja rajoista käytävään keskusteluun.
Lecourt tarkastelee kolmea länsimaisen kulttuurin piirissä vaikuttavaa myyttiä. Tarkoituksena on selvittää, miksi juuri nuo kolme vanhaa tarinaa nousevat itsepintaisesti esiin lähes aina, kun on puhe tieteen saavutuksiin liittyvistä eettisistä kysymyksistä.
Paavi Johannes Paavali II esimerkiksi viittasi vuoden 1995 kiertokirjeessään Prometheus-myyttiin vastustaessaan keinohedelmöitystä, aborttia ja eutanasiaa, tekoja joita harjoittaessaan ihmisen voi katsoa ylittävän radikaalisti Luojan hänelle asettamat rajat.
Prometheushan oli antiikin mytologiassa titaani, puolijumala, joka tahtoi auttaa ihmiskuntaa, kapinoi oikullista ylijumala Zeusta vastaan ja lahjoitti ihmiskunnalle jumalten pidoista varastamansa tulen (eli tiedon ja teknologian). Zeus rankaisi ylimielistä titaania kahlitsemalla hänet kallioon ja antoi korppikotkan säännöllisin väliajoin käydä lounastamassa titaanin maksalla.
Puhumme faustilaisesta ihmisestä, kun tarkoitamme nykyihmisen rajatonta tiedonjanoa. Frankensteinin hirviönä taas on pidetty milloin atomipommia, milloin jotakin muuta tieteen saavutusta, viimeksi ilmaisua lienee käytetty geeniteknologian yhteydessä.
Lecourt tarkastelee kokoavasti sitä, miten kirjailijat ja taiteilijat ovat eri aikoina käsitelleet mainittuja myyttejä. Hän viittaa teoksessaan varsin laajaan lähdeaineistoon antiikin draamakirjailijoista aina Jungiin, Nietzscheen ja Spengleriin ja päätyy renessanssioppineen Pico della Mirandolan ajatuksiin ihmisenä olemisen rajattomista mahdollisuuksista.
Pohjimmiltaan Lecourtin teos on inhimillisen mielikuvituksen paikoin sangen kaunopuheinen ylistys.
Lecourt asettuu vastustamaan länsimaissa vallalla olevaa, jokseenkin kapea-alaista käsitystä rationaalisuudesta. Tuon käsityksen mukaan myyttinen ajattelu ja mielikuvitus olisivat jotain järjelle alisteista, alempiarvoista ja lapsekasta, kehitysvaihe, jonka tiede on kehittyessään auttamattomasti sivuuttanut.
Lecourtin mukaan näin ei ole, vaan myyttinen ajattelu elää ja vaikuttaa meissä yhä voimakkaana. Kyse ei ole tasoeroista: mielikuvitus ja myyttinen ajattelu ovat ihmisen olemiselle (myös tieteelle) yhtä tärkeitä asioita kuin järki ja rationaalisuus, ikään kuin saman kolikon kaksi eri puolta.
"Ihminen voi ylläpitää maailmankaikkeuteen vain sellaisia suhteita, joiden reaalisuus on pelkistymättömästi kuvitteellisen todellisuuden merkitsemä", toteaa Lecourt. Mielikuvitus mahdollistaa kielen ja sen kautta kommunikaation.
Myyttien avulla ihminen voi myös purkaa vieraantumistaan ja suorastaan liittää itsensä osaksi maailmankaikkeutta, sillä myyttinen ajattelu mahdollistaa asioiden syvemmän ymmärtämisen.
Myös etiikan perusta on myyteissä ja imaginaarisessa, mihin viittaa myös teoksen ranskankielinen nimi Prométhée, Faust, Frankenstein. Fondements imaginaires de l´éthique.
Myös C.G. Jung katsoi, että nykyihmisen onnettomuus piilee suurelta osalta juuri siinä, että meiltä on kadonnut elävä ja toimiva suhde myytteihin.
Lecourt haastaa tutkijat ja eri alojen auktoriteetit pohtimaan etiikkaa uudelta kannalta; pikemminkin kuin määritellä sitä, mikä on pahaa ja maalailla uhkakuvia ("radikaali paha"), pitäisi pohtia enemmän "hyvän" käsitettä ja sitä, mitä "hyvä elämä" nykytilanteessa oikeastaan tarkoittaa.
Tämä onkin kiintoisa kysymys. Kuten C. P. Snow totesi jo 1950-luvun lopulla luennoidessaan kahdesta kulttuurista, nykyihmisellä on tieteensä ja teknologiansa ansiosta hallussaan keinot ratkaista maailman suuret ja polttavat ongelmat. Miksi siis yhä ollaan yhtä kaukana tuosta tavoitteesta kuin aina ennenkin?
Goethen näytelmässä Faust saa ahkeruutensa avulla lopulta työvoiton Mefistofeleestä. Viktor Frankensteinin virhe on lopulta siinä, että hän kieltäytyy ottamasta vastuuta omasta luomuksestaan. Tiede voi siis luoda muutakin kuin hirviöitä.
Olisiko jo aika modernin Prometheuksen murtaa omat vuosisataiset kahleensa, joiden yhtenä lenkkinä on kulttuuriperinnön raskauttama, aiheeton syyllisyys?
Voisiko tuloksena olla sitä "radikaalia hyvää", jonka olemassaoloa tekstin perusteella voisi uumoilla, vaikka kirjoittaja itse ei tuota termiä käytäkään?
Lecourtin alkujaan 1996 ilmestynyt teos on erinomaisen ajatuksia herättävä. Eritoten ilahduttavaa on se huomio, minkä kirjoittaja siinä suo Mary Shelleyn alun perin vuonna 1818 ilmestyneelle romaanille Frankenstein, jossa kiteytyy yksi hienoimmista ja syvällisimmistä länsimaisen tieteen myyteistä ja vertauskuvista.