Hyvin ajoitetut naurunpuuskat paljastivat turkulaisen Linnateatterin rotukysymyksiä mielenterveysongelmien ohessa käsittelevän Sinisen appelsiinin esityksessä, että Tatu "Pääministerin isä" Vanhasen käynnistämät rotuoppikiistat viime päivien mediamyllytyksessä ovat seurannassa.
Torstaisen Tapahtumien eli taiteiden yön jalkoihin jäänyt pienimuotoinen palkittu brittinäytelmä nähtiin Hällässä. Hällä on teatterikesän monimuotoisista esityspaikoista se, joka on entinen elokuvateatteri ja paikallisen tanssiteatterin käytössä.
Kun osa katsojista saapui paikoilleen harjoitussalin läpi, he huomasivat olevansa takanäyttämölle sijoitetussa katsomossa. Se sopi tulossa olevaan tiukkaan tenttiin hyvin.
Juuttuihan kolmen miehen taisto brittiläisessä keskustelunäytelmässä täten kahden todistaja-aition väliselle kapealle sillalle, todella tiukkaan paikkaan. Taatusti tällainen katsomojärjestys tehostaa alkuperäistä tarkoitusta, koska kysymyksessä on raju yli kaksi tuntia kestävä hiillostus. Sen seurauksena kahden psykiatrin ja heidän yhteisen potilaansa roolit sekoittuvat niin, ettei lopuksi ole varmaa, kuka oikein on hullu.
Tai vielä hurjempaa, onko kukaan näistä kolmesta terve.
Miten tummaihoista pitäisi kutsua
Joe Penhallin näytelmä on tämän vuosituhannen tulokas, joka on jo ehtinyt niittää palkintoja.
Suomen kantaesityksensä se sai Anna-Elina Lyytikäisen ohjaamana turkulaisessa Linnateatterissa maaliskuussa ja napattiin niiden valittujen suomalaisesitysten joukkoon, jotka katsotaan kyllin kiinnostaviksi tähän pohjoismaiden suurimpaan festivaaliin. Mikseipä olisi - olihan katsomossa nytkin teatterien johtajia arvioimassa, josko tästä olisi esitettävää omiin tarpeisiin.
Ulkoisesti Sininen appelsiini on ihannetapaus vaikka kuinka köyhälle teatterille: lavastukseksi riittää pöytä, muutama tuoli, kevytrakenteinen juoma-automaatti eikä juuri muuta. Ja näyttelijöitä tarvitaan vain kolme. Mutta millaisia näyttelijöitä?
Yksi miehistä, pompoteltava potilas, on musta. Miten häntä sitten kutsutaan, muodostuukin piinaavan riidan aiheeksi. Linnateatteri on saanut rooliin nimeltään suomalaiskaikuisen Jani Toivolan, joka tosin on haettu tätä varten Amerikasta. Hänen roolihenkilönsä Christopher saa kuulla olevansa milloin afrokaribialainen, milloin mikäkin.
Mikäli näytelmää aiotaan muuallakin Suomessa muilla kokoonpanoilla esittää, voisi tässä olla paikkakunnalla jos toisellakin oiva tilaisuus päästä ottamaan maahanmuuttajia muistaen ikioma askel kohti monikansallista kulttuuria.
Niin naurettavaa,
että ihan itkettää
Tapahtumat keskittyvät kahden lääkärin näkemyseroihin siitä, voidaanko potilas päästää avohoitoon vai ei.
Kysymyksessä ei ole pelkkä arvovaltakiista, kun nuori ammattietiikastaan tiukasti kiinni pitävä erikoistuja (Valtteri Roiha) ja kaiken kokenut kyyninen ylilääkäri (Erkki Saarela) ottavat yhteen. Ero on koulukunnissa ja henkilökemioissa, eikä tilannetta paranna sekään, että kahden eri sukupolven näkemyserot lyövät lujasti vastakkain.
Esitys lupasi enemmän kuin sitten antoikaan. Se taisi olla hieman kesäterässä, ja yleisökin nauroi ikään kuin siitä pakosta, että vaikka Erkki Saarela on oiva luonnenäyttelijä, hänet joidenkin maneereiden vuoksi leimataan koomikoksi, jolle yleensä kuuluu nauraa.
Naurettaviksihan mielenterveysongelmien käsittelyt kyllä tässä puhutteleva-aiheissa näytelmässä kääntyvätkin, elleivät sitten ihan itkettäviksi.
Ohjaaja on suomentanut näytelmän yhdessä Heli Ritvasen kanssa. Näytelmän alkuperäisnimen, Blue/Orange, monimielisyys ei ole suomalaiseen, sinänsä mielenkiintoiseen nimeen kääntynyt.