Vuosi 2011 jää Norjan historiaan massamurhan vuotena, kun Anders Behring Breivik heinäkuun 22. päivänä räjäyttämällä ja ampumalla tappoi 77 ihmistä. Poliittisista motiiveista kumpuavat terroriteot ovat ulkomaanuutisten melkeinpä päivittäistä antia, mutta vakaassa ja vauraassa pohjoismaassa se on jotain aivan outoa.
Niinpä tekoa seurasikin joukko arvioita, joissa epäiltiin heti Breivikin henkistä terveyttä. Kuten ruumiin, niin mielenkin katsottiin voivan sairastua.
Poliittisiin murhiin syyllistyneet eivät itse kuitenkaan pidä itseään mitenkään sairaina, vaan katsovat kuuluvansa poliittiseen etujoukkoon, jota toisten tulisi seurata. Näin ajattelivat Saksassa myös 1970-luvulla Baader-Meinhof -ryhmän jäsenet.
Ääriryhmien odottamaa vallankumousta ei tuolloin kuitenkaan syntynyt, vaan ryhmän jäsenet päätyivät yksi toisensa jälkeen ihan tavallisiin vankiloihin ja rikos-oikeudenkäynteihin.
Baader-Meinhof -ryhmän jäsenet tulivat, kuten Breivik, aivan tavallisista keskiluokkaisista perheistä. Heitä etsittiin kuin pankkiryöstäjiä villissä lännessä jokaiseen postiin levitetyillä kasvokuvilla, joita sitten ruksattiin sitä mukaa, kun ryhmän jäseniä saatiin kiinni.
Rikosoikeudenkäynnissä joudutaan ottamaan kantaa mielenterveysongelmiin silloin, kun tekijän syyntakeisuutta aletaan epäillä. Tuomitseminen edellyttää sitä, että tekijä on tiennyt tekevänsä rikoksen, hallinnut itseään ja hahmottanut todellisuuden totuudenmukaiseksi.
Hän esimerkiksi tietää, että ihmisen tappaminen on rikos ja ampumalla ihmistä tämä kuolee. Mielisairauden aiheuttamia syyntakeettomuuden tiloja aiheuttaa esimerkiksi skitsofrenia, jolloin kuva todellisuudesta saattaa olla harhainen.
Poliittisiin murhiin syyllistyneet kuitenkin itse katsovat, että heillä on korkeampi päämäärä, joka oikeuttaa heidät tällaisiin tekoihin. He myöntämät itse teot, mutta kieltävät syyllisyytensä.
Tällaisia oikeuttamisperusteita rikosoikeuskin toki tuntee, sillä ihmisiä tapetaan usein myös laillisesti esimerkiksi sodissa ja hätävarjelutilanteissa.
Rikosoikeudessakin on perimmiltään kysymys arvoista. Mitä arvoja suojellaan ja millainen suojeleminen on laillista. Syyntakeisuuskin on määrittelykysymys ja sen sisältö on vaihdellut eri aikoina, mutta niin ovat sairauksienkin määritelmät.
Hyvänä esimerkkinä tästä on homoseksuaalisuus, joka aikaisemmin luokiteltiin sairaudeksi, mutta tällä hetkellä on ihmisen persoonallisuuteen kuuluva oikeus.
Homoseksuaaliset teot olivat Suomessa rikoksiakin vuoteen 1971 saakka. Sama käyttäytyminen muuttui siis rikoksesta oikeudeksi muutamassa kymmenessä vuodessa.
Kaikenlaiset mielen ongelmat eivät siis aiheuta syyntakeettomuutta eivätkä myöskään ole perusteita tahdonvastaiseen psykiatriseen hoitoon määräämiselle.
Suurin osa niistä rikoksentekijöistä, joiden syyntakeisuutta epäillään, on ainoastaan luonnehäiriöisiä. Henkirikostenkin tekijöistä ainoastaan kymmenen prosenttia on mielisairaita.
Rikosoikeudessa on keskusteltu paljon siitä, miten tulisi suhtautua psykopaatteihin, joita ei määritellä mielisairaiksi, vaan eri tavoilla luonnevikaisiksi ja epäsosiaalisiksi persoonallisuuksiksi.
Aikoinaan esitettiin jopa erillisen psykopaattilaitoksen perustamista. Kauan heitä pidettiin alentuneesti syyntakeisena, eli heidät tuomittiin lievempiin rangaistuksiin kuin syyntakeiset.
Tätä menettelyä puolestaan arvosteltiin, koska juuri psykopaatteja pidettiin vaarallisina. Vaikka heitä tällä hetkellä pidettäisiinkin alentuneesti syyntakeisena, se ei alenna mahdollista maksimirangaistusta, eli murhaan syyllistynyt voidaan tuomita elinkautiseen vankeusrangaistukseen.
Kaikki psykopaatit eivät kuitenkaan koskaan tule rikosoikeuden piiriin tai joudu mielisairaaloihin, vaan nämä tunnekylmät, itsekeskeiset, aina oikeassa olevat manipuloijat, jotka eivät tunne myötätuntoa toisten kärsiessä, saattavat hyvinkin menestyä elämässä.
Heitä kutsutaan valkokauluspsykopaateiksi. He ovat uransa suhteen kunnianhimoisia ja heiltä voidaan kuvitella löytyvän nykyisin niin paljon kaivattua johtajuutta.
Jos Hitler olisi nuoruudessaan Wienissä taidemaalarin urasta haaveillessaan jostain syystä joutunut mielentilatutkimukseen ja selittänyt elämäntehtäväkseen Suur-Saksan johtajaksi nousemisen, miljoonia uhreja vaativan sodan aloittamisen ja juutalaisten hävittämisen Euroopasta, luultavasti hänet olisi diagnosoitu ainakin jonkinsorttiseksi psykopaattiseksi suuruudenhulluksi.
Muodollisesti demokratiaakin kannattaneet valtaan pyrkijät eivät aina uransa alussa ole selkokielellä kertoneet lopullisia päämääriään tai menettelytapojaan. Niinpä kansallissosialistitkin pääsivät Saksassa valtaan vaalien kautta.
Kun ajatukset muuttuvat ideologiaksi, kysymys ei ole enää vain yksittäisten rikoksentekijöiden teoista tai mielen sairauksista, vaan politiikasta ja vallasta.
Demokratiassa poliittinen valta määräytyy vaaleissa, joissa kaikilla on yhtäläinen äänioikeus. Demokratian säilyminen ei kuitenkaan ole mikään itsestään selvyys, vaan sen toimivuudesta ja arvomaailmasta täytyy pitää huolta.
Euroopassa on tällä hetkellä monenlaisia äärinationalistisia puolueita, joiden aatteista ollaan oltu joko hiljaa tai joiden tukeen muut puolueet ovat turvautuneet.
Ei ole lainkaan yhdentekevää, ketä ihmiset tulevaisuudessa äänestävät - tai jättävät äänestämättä.
Kirjoittaja on Lapin yliopiston rikosoikeuden professori.