Uudistuneen musiikkilehti RondoClassica tämän vuoden ensimmäisen numeron kannessa syö irvistäen tahtipuikkoaan Lapin kamariorkesterin taiteellinen johtaja John Storgårds.
Hän alkaa olla keski-iän kynnyksellä, mutta kelpaa yhä nuoren ja elinvoimaisen kulttuurin kiiltokuvaksi siinä missä Esa-Pekka Salonen ynnä kaikki muutkin Avanti!n kasvattipojat ja -tytöt.
Julkisuuden pyörät jauhavat korkeakulttuurissa hitaasti. Mutta kun jauhaminen joskus loppuu, juuri mitään ei ole enää tehtävissä.
Vanha mikä vanha. ellei satu olemaan ulkomainen tähti, joka yleensä kelpaa Suomeen käytettynäkin.
Storgårdsin huomauttaessa, että "loistokkainkaan muusikkous ei takaa, että saat ideoita perille", palaa mieleen vanhan Rondon numerossa 19/2003 haastateltu oululaislähtöinen pianisti, Sibelius-Akatemian säestyksen lehtori Risto Lauriala.
Tuo Helge Lückin Oulussa peruskouluttama hieno muusikko pitää lehdessä donquixotemaisen Aidon taiteen puolustuspuheen. Hän valittelee ennen muuta ikärasismia ja resitaalin kuolemaa.
"Monet (konserttien) järjestäjät eivät enää noteeraa ansioituneitakaan kotimaisia taiteilijoita, kun he ovat päässeet tiettyyn ikään... Kun taiteilija tulee neljän- tai viidenkymmenen ikään, se tarkoittaa käytännössä Suomessa sitä, että joutuu pakosta eläkkeelle, henkilökapasiteetti on ikään kuin käytetty loppuun", Lauriala analysoi.
Sanomattakin jutusta selviää, että pianisti puhuu myös itsestään.
Lauriala on havainnut konserttielämässä "Kauniit ja rohkeat -mentaliteettia", amerikkalaismallista ikuisen nuoruuden ihannointia. Musiikista on myös tullut kauppatavaraa.
"Eikä tämä liity yksinomaan musiikkiin, vaan talouteen, opetukseen ja kulttuuriin ylipäänsä... Se on sellaista tietynlaista raadollisuutta, sitä ettei haluta nähdä että ihminen vanhenee ja muuttuu - tekisi mieli kutsua sitä kerskakulutukseksi."
"Kun taidemusiikki vielä pari vuosikymmentä sitten oli kansallinen itseisarvo, se on yhä enemmän muuttumassa kauppatavaraksi kulttuurin markkinoilla... Nuorten tulkinnoissa kiehtoo se tietty tuoreus, vulkaanisuus, näyttävyyskin."
Elämänkokemuksen merkityksen Risto Lauriala osaa luonnollisesti arvostaa korkealle: "Mitä enemmän elämää on kokenut - kukin omalla tavallaan, sekä vastoinkäymisten että menestysten kautta - sitä runsaampana ainakin itse koen substanssin musiikin takana."
Taiteilijan on kuitenkin syytä pysytellä elämässä kiinni.
"Arkisuus ja kaiken maailman turhanpäiväisyydet, tavallisen elämän pintavaahto, asettuvat joskus vastakkain musiikin kanssa, mutta jostakin puolivälistä on se reitti löydyttävä. Elävä elämä ja muusikkona oleminen kuuluvat yhteen. Toivottavasti minusta löytyy yhtä paljon muusikkoa ja ihmistä!"
Yhdistävän kaaren Laurialasta Storgårdsiin löytää Rondoista helposti.
"Jontte kokee keskittäneensä töitään ja kiistää myös sen epäilyn, etteikö hänellä olisi musiikin ulkopuolista elämää..."
"Minussa on annos perisuomalaista luontoon kaipaavaa erakkoa... musiikki on peruselementti, joka pitää minut käynnissä", Storgårds sanoo, mutta suunnittelee samalla jo sapattivuotta kapellimestarin töistä.