Riku Korhosen uudessa romaanissa Hyvästi tytöt! (2009) kolmekutonen mies havaitsee itsensä näkymättömäksi. Niinpä hän tunkee paperipötkylän housuihinsa ja lähtee baariin, jossa kertoo elämänsä tytöistä. Niitä hänellä on ollut noin yksi per vuosi siitä asti, kun hän täytti kuusi. Kaveri kuittaa: "Tytöt on helppo pala. Naisista alkaa olla haastetta!"
Siinä keski-ikäisen miehen karua kaarta. Esimerkiksi Markku Ropposen uusimmassa dekkarissa Suruaika päättyy, Kuhala (2008) tapaamme miespolomme huokaamassa Sieppijärven tiellä sitä, että elämäkin on kuin horsmat iltajunan ratapenkalla. Mitä taas edellä mainittuun näkymättömyyden kokemukseen tulee, siitä voisi jokainen vähänkin kurttuisempi nainen todistaa paljonkin.
Riku Korhosesta on tulossa nuoremman mieskirjailijapolven keskeinen romantikko, Tommy Tabermannin vähemmän höylääntynyt perillinen. Hän kirjoittaa miehistä, mutta ei ole sillä lailla miesten asialla kuin ikääntyneemmät taistelevat metsot Matti Mäkelästä Juha Vuoriseen kumppaneineen.
Miehissä, ja miesliikkeessä, on eroja. Vanhemmille David Beckham on paha uni, piikitteli Tabermann taannoin, puhumattakaan miesten vaihdevuosista ja tissien pienennysleikkauksista, jotka ovat maailmalla suosittuja. Nuoremmilta onnistuu häpeilemättä sen kertominen, että on jääty paitsi vallatta myös seksittä.
Runoilija Timo Hännikäinen sanoo teoksessaan Ilman. Esseitä seksuaalisesta syrjäytymisestä (2009), että puutos johtuu perheen alasajosta. Sen aloittivat takavuosikymmenien uusvasemmistolaiset vapaine rakkauksineen ja täydensivät nykyiset uusliberalistit kilpailuttamisideologioineen. Tytöt valitsevat kylmästi parhaimmat.
Tällaista ikänaista pakkaavat hymyilyttämään moiset seksuaalisen tasa-arvon uustulkinnat. Naisethan ovat maailman sivu saaneet virua tyrkyllä ja seinäkukkasina. Eikä ole huudettu valtiota apuun, niin kuin Hännikäinen tekee ehdottaessaan vakavalla naamalla naisten yleistä seksipalvelua.
Asioitten suhteuttamiseksi: tilastojen mukaan suomalaisista yksineläjistä 55 prosenttia on naisia, yleensä iäkkäitä ja usein myös köyhiä.
Kirjallisuuden näkökulmasta Ilman on yksi merkki uudesta lajityypistä, jota voisi luonnehtia mielipide-esseeksi. Siinä ei ole perinnäisen esseen hienostuneisuutta eikä pamfletin faktapitoisuutta. Matti Mäkelä on puhunut vapaasta pudottelusta, jota eivät sido tasapuolisuuden ja eettisyyden vaateet. Voisi puhua myös provoproosasta tai kirjaksi muokatusta blogista. Uroelmiksi kutsuu runojaan yksi kevään esikoiskirjailijoista.
Viime vuoden teoksista Hannu Raittilan Ulkona julistaa romaanin olevan lajina jo mennyttä kalua, poroporvarillista puolivillaa, kuin jatkuvasti olohuoneessa auki mussuttava televisio. Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseet (2007) ennusti selibaatin olevan tulevaisuuden sana. Miehille, koska naisista ei lihallisuuttaan siihen ole.
Hauskassa historiateoksessa Kiitos ei! Kieltäytymisen kulttuurihistoriaa (2008) kerrotaan, kuinka aina on kieltäytymällä kohotettu omaa kelvollisuutta. Me reppanat kuvittelemme olevamme vapaampia kuin ennen oltiin, vaikka elämme täydellisessä valvonnan, rajoitusten ja sääntelyjen yhteiskunnassa, todellisessa 24/7-maailmassa.
Aikamme merkkejä ovat paitsi erilaiset säästän itseäni tosi rakkaudelle -liikkeet muun muassa aseksuaalisten verkostot. Saa siis ihan luvan päälle olla haluamatta alinomaa!
Vakavammin: Poikien ennuste ei ylipäänsäkään ole hyvä, toteavat Raisa Cacciatore ja Samuli Koiso-Kanttila teoksessaan Pelastakaa pojat! (2008). Heille kun on aikuistuttuaan tiedossa kaikkea vähän liikaa: ylipainoa, sairastumisalttiutta, väkivaltaisuutta. He tulevat kuolemaan yli kuusi vuotta nuorempina kuin ikäisensä naiset. Suomenruotsalaiset kaverit elävät suomenkielisiä pitempään ja kärsivät sitä paitsi vähemmän krapulasta, kuten uunituore - varmaan hyödyllinen - tutkimus osoitti.
Koulujärjestelmämme ei ole pojille edullinen, jos on tytöillekään, ja armeijaankin hamutaan nykyisin terhakoita tyttöjä. Jos pojat tällä kaikella voittavatkin sen, että vahvuuden tauti on siirtynyt heiltä tytöille, käännöksessä on varmaan kuitenkin pureksimista: eivät vuosisataiset mallit noin vain hellitä.
Ovatko jäljellä enää vain kirjallisuus, pukuhuoneet ja pilkki? Niin sanotun nuoren polven ohjaaja Dome Karukoski korosti juuri, että pukuhuoneet ovat nykymiesten koulu ja kotipesä, eivät baarit, joita edellinen miespolvi nuohosi. Suosittu televisioesiintyjä ja kirjoittaja tohtori Kiminkinen puolestaan on puhunut pilkistä viimeisenä miehisen rauhan tilana. Kiminkinen on nostanut hyvin esiin myös sen, että nykyisessä väkivallan ja kiusaamisen kulttuurissa pahimpia eivät ole pilatukset vaan me hyvät, jotka kärsimme toki syvästi mutta emme tee mitään.
Mitä väkivaltaan tulee, poikien kasvattaminen ainakin varautumaan siihen on ongelma, mutta vähintään yhtä ongelmallista on, että naiset harjoittavat runsaasti varsinkin lähisuhdeväkivaltaa ja että tämän tutkimista on vastustettu. Murrosikä, erityisesti kolmetoista vuotta, on vaihe, jossa aletaan rakentaa identiteettiä, pojat pelottavan usein fyysisten suoritusten ja tytöt yhtä yksipuolisesti ulkonäön varaan. Silloin määrittyy, onko aamiaispöydässämme tuleva Tony Soprano vai jotain monipuolisempaa.
Tiesittekö, että vaippaeläimillä on kehityksensä alkuvaiheessa rikas keskushermosto, mutta aikuistuessaan ne asettuvat päälleen mutaan ja liottavat aivonsa pois?
Kirjoittaja on Oulun yliopiston
kirjallisuuden emeritaprofessori.