Tapahtui toissa viikonloppuna Tahkolla. Keski-ikäinen suomalaisnainen asemoituu baaritiskille parikymppisen, vaalean miehen viereen. Nainen katsoo nuorukaista pitkään, antaa aivojensa kovalevyn surrata hetken ja kysyy sitten: ”Taisit olla täällä eilenkin? Popedan keikalla? Eikö?”
Hetkeä myöhemmin kysyjän seurueeseen kuuluva nainen tökkää ystäväänsä kylkeen ja tokaisee: ”Etkö tiedä, kenen kanssa keskustelit?”
Nainen kohauttaa kysyvästi hartioitaan.
”Se oli Mikael Granlund!”
Kyllä. Granlund oli viettämässä liigakauden päättäjäisiä muiden HIFK-pelaajien kanssa. Ohikiitänyt hetki Tahkon baaritiskillä saattoi olla Granlundille yksi viikonlopun rentouttavimmista. Nuori tähti kohtasi ihmisen, joka ei tunnistanut häntä eikä kärttänyt kommenttia ilmaveivistä.
Granlund on näyttänyt talven ja kevään aikana väsyneeltä, jopa kärsivältä. Näitä määreitä ei liitetty siihen oulunsalolaispoikaan, johon Suomen kansa viime keväänä ihastui. Hän oli koko olemukseltaan larger than life, elämää suurempi.
Toisin kuin nyt.
Televisio auki – ja oho: siellä Granlund taas on, mainostamassa tällä kertaa kanavapakettia kaukosäädin kädessään. Loputon liuta haastatteluita, kuvauksia, pr-tilaisuuksia... MG siellä, MG tuolla. Vaikuttaa siltä, että Granlundilta on varastettu aikaa kaikkeen muuhun paitsi olennaiseen: harjoitteluun ja lepoon.
HIFK, Jääkiekkoliitto, sponsorit, media, satunnaiset vastaantulijat. Kaikki ovat ottaneet... anteeksi, repineet nuorukaisesta osansa. Syy ei ole Granlundin. Kaikki tietävät, että tunnollisen urheilijan on vaikea sanoa kyselijöille kieltävästi.
Jonkun muun olisi pitänyt lausua tyly ”ei” hänen puolestaan. Uudestaan ja uudestaan.
Karjala-turnauksen ja nuorten MM-kisojen jälkeen jäällä on kaarrellut oikean MG:n halpakopio, muutamaa väläystä lukuunottamatta. Granlund on ollut peleissä paikalla, mutta ei enää aidosti läsnä. Aivan kuin jääkiekko olisi pakkopullaa ja pelkkä velvollisuus.
Granlundin mystisestä sairastelusta on puhuttu paljon. Ulkopuolisen silmin vaikuttaa siltä, että sairastelu ei ole laman syy, vaan seuraus jostain paljon pahemmasta.
20-vuotiaan urheilijan häikäilemättömästä ryöstöviljelystä.
Nykyhetken seuratuin kiekkoilija Sidney Crosby kirjoittautui 18-vuotiaana väärällä nimellä hotelleihin, jotta saisi ihailijoiltaan edes hetken rauhan. Granlundin tilanne ei tiettävästi ole aivan yhtä ahdistava.
Näemme nuorista tähdistä vain yhden puolen – loiston jäällä, viheriöllä tai parketilla – mutta mietimmekö koskaan, millaisen jäljen pelikenttien ulkopuolinen tivoli heihin lopulta jättää? Mitä väkinäisten hymyjen takaa oikeasti löytyy?
Mieleen palautuvat jalkapalloilija Hermanni Vuorisen sanat. Vuorinen lähti 17-vuotiaana Saksaan. Ei omasta tahdostaan, vaan siksi, että muut olivat sitä mieltä, ettei suurseura Werder Bremenin tarjousta voi sivuuttaa. Hän eli Saksassa unelmaa, jota todellisuudessa inhosi ja pelkäsi.
”Tuon ikäisen suomalaispojan kuuluisi hengailla ystäviensä kanssa, pelata jalkapalloa, pleikkaria ja käydä kahvilla tai missä ikinä”, Vuorinen kiteytti.
Kokemansa jälkeen myös Granlund haaveilee varmasti tavallisista asioista. Elämästä, jossa ei tarvitsisi säikkyä ventovieraiden alati räpsyviä kännykkäkameroita.
Siksi uskallan väittää, että Granlund odottaa paitsi toukokuisia MM-kotikisoja, myös syksyä. Silloin hän aloittaa NHL-uransa Pohjois-Amerikassa.
Ja saa vihdoin hengittää hieman vapaammin kuin koti-Suomen turuilla ja toreilla.