Viime päivinä ovat julkisuudessa ottaneet yhteen kovan luokan poliitikot, ja tässä pelissä ei ole kunniaa jaettu. Viimeisimpänä aiheena vaalikevään kiihkossa on metsien kaataminen, ja tämä jos mikä herättää tunteita varsinkin äärilaidoilta toisille huutelevien ryhmissä.
Tuntuu siltä, että kun poliitikot ovat tulkinneet toisten sanomisia ja lisänneet siihen oman tulkinnan siitä mitä toinen oikeasti ajattelee, on tulkinnoissa välillä menty metsään ihan toden teolla. Toki tahallinen väärinymmärrys on iso osa politiikkaa, ja varsinkin vaalikeväänä tämä korostuu.
Menkäämme siis asiaan, eli metsään. Suomalaisten metsäsuhde on aina ollut hyvin tiivis. Aikoja sitten esi-isämme saivat metsästä suojaa sekä ruokaa. Myöhemmät sukupolvet ovat saaneet metsästä rahaa ja tätä kautta paremman elintason.
Riippuvuus metsään on muuttunut erilaiseksi, mutta niin on myös kunnioitus metsää kohtaan. Rahalla on todella kova voima, johon luonto ei voi vastata. On meidän käsissämme kumpaan arvoon asetamme enemmän painoarvoa.
Suomen hallituksen tavoite on lisätä metsien hakkuuta 15 miljoonaa kuutiometriä ja pöydän toisella laidalla on tavoite hillitä Suomen tuottamia hiilidioksidipäästöjä. Tämä yhtälö on minulle vaikea ymmärtää. Tuntuu, että tässä asiassa ajetaan kahdella pyörällä yhtä aikaa ja pelkäänpä pahoin, että toinen pyörä lähtee hallinnasta.
Perusteluina todetaan, että 80 miljoonan kuutiometrin vuotuinen puunpoisto metsästä ei pienennä hiilinielua, toisaalta miksi se ei saisi kasvaa? Mikäli hakkuiden määrän nostaminen toteutuu, sen vaikutukset vastaa samanlaista aukkoa meidän hiilinieluumme kuin koko Suomen liikennesektori tuottaa hiilidioksidia vuodessa. Tämä ei voi olla vaikuttamatta muihin päätöksiin, joita maamme johto joutuu tekemään pysyäkseen sopimuksissa, joissa ilmastonmuutosta yritetään hillitä.
Metsien hiilinielun arviointi on tuottanut varsin suurta päänvaivaa tutkijoille ja asiantuntijoille. Laskukaavat ovat valmiina, mutta ne luvut joita niihin sovelletaan, tuottavat jatkuvasti erilaisia näkemyksiä.
Osa asiantuntijoista on sitä mieltä, että laskutavassa on käytetty liian kovia kasvulukemia metsän hiilinielua arvioidessa ja pitävätkin saatua lopputulosta varsin vaarallisena Suomen ilmastotavoitteiden toteutumisen kannalta.
Toisaalta on asiantuntijoita, joiden mielestä laskut ovat oikein ja niihin on syytä luottaa. Ottaapa tästä nyt selvää. Mutta tosiasia on, että Suomessa metsien keski-ikä on laskenut 1950-luvun 80 vuodesta tämän päivän 60 vuoteen. Tämä tarkoittaa sitä, että mänty ehtii murrosikään ja juuri kun järeytyminen alkaa, se onkin jo kaadettuna pinossa. Tämä ei palvele ekologisen rakentamisen tarpeita.
Suomen metsäteollisuutta on jo pitkään hallinnut ja ohjannut lyhyiden eliniän tuotteiden valmistajat, lähinnä paperin, sellun ja pakkausmateriaalien valmistajat.
Tässä väännössä tuntuu, että todelliset tulevaisuuden ekologisuuden takaavat puurakentajat ovat joutuneet kärsimään vähenevästä materiaalin tarjonnasta ja tätä kautta raaka-aineen hintojen noususta, joka on puurakentamisessa merkittävä kustannuserä.
Nykyisellä ja ennen kaikkea tulevalla maan johdolla olisikin hyvä tiedostaa todelliset ympäristöteot ja siirtää yhtiöiden tukirakenteessa rahaa painokkaammin puurakentamiseen. Samalla olisi syytä tarkastaa rakentamista ohjaava kriteeristö puurakennusten osalta, jotta ekologisimmasta rakennustavasta saadaan mahdollisimman houkutteleva vaihtoehto uuden rakennuksen materiaalia mietittäessä.
Antti Tihinen
Pudasjärvi