Dna-yksilöntunnistus on tuonut susikannan ja reviirien arviointiin roimasti lisää tarkkuutta. Lahjomattoman menetelmän Suomi-versiota ollaan viemässä myös Viroon.
Se ei näytä ison koiran pökälettä kummemmalta.
Metsätien varressa möllöttävä uloste on sateiden liottama, ja vesi on vienyt pehmeämmät ainekset mennessään. Jäljelle on jäänyt käytännössä pelkkää kauriinkarvaa.
Se kielii, että tästä on mennyt susi.
Uloste on käytännössä suden sormenjälki. Parhaimmillaan se kertoo, mikä susiyksilö on kyseessä ja mihin laumaan se kuuluu tai peräti sen, missä susi on syntynyt.
Sulamattoman ravinnon ja suoliston bakteerimassan lisäksi ulosteeseen päätyy vaihtelevia määriä suden soluja esimerkiksi veren tai suoliston limakalvon mukana. Niistä erotettu dna on susitutkimukselle korvaamaton apu.
Luonnonvarakeskuksen (Luke) tutkimusteknikko Antti Härkälä torppaa kuitenkin toiveet tämän pökäleen kohdalla nopeasti. Karvainen koostumus vihjaa, että sade on vienyt tutkimusarvon mennessään.
– Uloste on liian vanhaa. Siitä ei kannata lähettää näytettä analysoitavaksi.
Susilla on oma koodi
Dna:n avulla eri yksilöiden jättämät jätökset voidaan erottaa toisistaan. Yksilöllisistä tunnisteista on muodostunut jatkuvasti laajeneva susiyksilöiden "kirjasto", jossa jokaisella sudella on ensimmäisen löytöalueen, vuosiluvun ja juoksevan numeron muodostama koodi.
Kun uusi näyte tutkitaan, nähdään nopeasti, onko kyse aiemmin tunnistetusta vai "uudesta" sudesta. Löytöpaikkoihin yhdistämällä syntyy vähitellen kuva yksittäisten susien elinalueista ja siitä edelleen käsitys laumoista ja reviien rajoista.
– Dna:sta saadaan lahjomaton tieto, josta ei tarvitse tehdä mitään tulkintoja, kuten jälki- tai näköhavainnoista, Härkälä sanoo.
Suomen käytäntö viedään Viroon
Geneettistä seurantaa on käytetty Suomessa suden kannanarviointiin viitisen vuotta, mutta sen rooli kasvoi merkittäväksi talvella 2017. Näytteet tutkitaan Turun yliopistossa, ja menetelmä on tuonut arvioihin roimasti lisää tarkkuutta.
Ruotsissa ja Norjassa maastonäytteistä kerätty dna on ollut kannanseurannan päämenetelmänä koko 2000-luvun. Myös Keski-Euroopassa luotetaan vahvasti geneettiseen menetelmään.
Itä-Suomessa näytteitä keräävät siihen palkatut henkilöt, mutta maan länsiosassa seuranta perustuu vapaaehtoistyöhön. Siihen osallistuvat niin metsästäjät kuin susista kiinnostuneet luonnontarkkailijatkin.
– Skandinaviassa työ on pääasiassa palkatun väen tehtävä, mutta kustannuksetkin ovat moninkertaiset, kertoo tutkimusprofessori Ilpo Kojola Lukesta.
Viro on ottamassa käyttöön Suomen vapaaehtoismallia, ja sikäläinen riistahallinto on käynyt tutustumassa dna-yksilöntunnistukseen.
Metsätie voi olla rajapyykki
Tähän aikaan vuodesta näytteiden etsiminen perustuu pitkälti alueen ja sen susilauman liikkeiden tuntemukseen sekä silkkaan sattumaan. Homma helpottuu huomattavasti talvella, jos tarjolla on lunta.
– Jälkiä kannattaa seurata taaksepäin, kunnes löytyy päivämakuupaikka. Susi tyhjentää suolensa usein liikkeelle lähtiessään, joten näytteiden löytyminen on aika todennäköistä, Härkälä kertoo.
Sudet liikkuvat mielellään juuri tällaisilla helppokulkuisilla metsäteillä. Härkälän mukaan ulosteita jätetään toisinaan myös tarkoituksella näkyvälle paikalle. Se on osa susien viestintää.
– Sellaistakin on tullut vastaan, että metsätieltä on saatu näytteitä kahden eri lauman susista, mutta kumpaakaan ei ole löytynyt tien "väärältä" puolelta. Tie on ollut selvä rajapyykki.
Härkälän mukaan geneettinen seuranta on korvaamaton varsinkin silloin, kun pitää saada selville, onko jollakin alueella yksi vai kaksi reviiriä ja missä niiden raja kulkee.
Parhaimmillaan voidaan lukea suden elämäntarina
Dna-tunnistus on oikeastaan ainoa käytettävissä oleva menetelmä, jolla voidaan selvittää jollakin alueella elävien susien tarkka yksilömäärä.
Yksittäisen suden elinalueesta tai vaelluksista geneettinen menetelmä antaa tietoa huonommin kuin esimerkiksi satelliittipannoitus, mutta toisaalta näytteitä voidaan saada mistä tahansa yksilöstä.
– Näytteiden ansiosta tiedetään esimerkiksi se, että lounaissuomalaisia susia on siirtynyt Pohjanmaalle, Härkälä mainitsee.
Jos näytteitä on samasta yksilöstä riittävästi, voidaan saada kasaan jopa eräänlainen elämäntarina. Siitä voidaan lukea suden tie syntypaikasta vaellukseen ja uuden lauman perustamiseen aivan uudella seudulla.
– On myös tarinan päätöksiä, kun on saatu kudosnäyte kuolleesta sudesta..
Paljon näytteitä, paljon työtä
Käytännössä tarkkuus riippuu kuitenkin näytteiden määrästä. Niitä on oltava riittävästi, ennen kuin voidaan olla suhteellisen varmoja, että mukana ovat jonkin reviirin kaikki sudet. Kojolan mukaan näytteitä olisi hyvä olla vähintään kolminkertaisesti susimäärään nähden.
Vähänkin suuremman susilauman kohdalla tämä vaatii erittäin paljon näytteitä ja se puolestaan valtavasti maastotyötä. Haastetta kasvattaa se, ettei jokaisesta näytteestä saada yksilöintitulosta. Siihen vaikuttavat muun muassa sääolot.
– Syksyllä tunnistus onnistuu joka toisesta näytteestä, talvella luku on kahdeksan kymmenestä, Härkälä kertoo.
Työläs menetelmä ei ole käytössä vielä koko maassa. Kojolan mielestä geneettinen seuranta olisi kuitenkin hyvä saada Suomen kaikille susireviireille.
– Toivottavasti saadaan vapaaehtoiset myös jatkossa mukaan keräämään näytteitä, Kojola sanoo.
Palapeli kootaan pala kerrallaan
Muutaman kilometrin maastokäynnillä Härkälän ainoaksi löydöksi jää tällä kertaa yksi vanha suden uloste. Alueella elävän lauman jälkiä löytyy sen sijaan runsaasti, eikä niiden merkitys ole geneettisen seurannan myötä poistunut.
Eri menetelmien yhdistäminen luo tutkijoille parhaan saatavilla olevan tiedon susikannan koosta, laumojen määrästä ja reviirien sijainnista.
Härkälä kutsuu kokonaisuutta palapeliksi. Siinä jokainen näyte on tärkeä.
– Koskaan ei voi etukäteen tietää, onko juuri tämä ensimmäinen löytö jostakin susiyksilöstä tai sen elinalueesta puuttunut pala.
Suunnitelmaa työstää laaja ryhmä
Susikannan hoitosuunnitelmalla pyritään sovittamaan yhteen suden suojelun ja susialueiden ihmisten tarpeet.
Nyt on kyse vuonna 2015 hyväksytyn suunnitelman päivittämisestä.
Aktiivisin työ tehdään valmisteluryhmässä.
Siinä ovat MMM:n lisäksi edustettuina Riistakeskus, Luke, Metsähallitus, poliisihallitus, Suomen luonnonsuojeluliitto (SLL), Luonto-Liitto, MTK, Metsästäjäliitto, Kennelliitto sekä paliskuntain yhdistys.
Ohjausryhmän muodostavat ympäristöministeriö, MTK, Metsästäjäliitto ja SLL.
Päivityksen etenemistä voi seurata MMM:n verkkosivuilta (www.mmm.fi) ja sosiaalisessa mediassa tunnuksella #susidialogi.