Kiina-ilmiö on syönyt työpaikkoja Suomesta hirvittävät määrät. Rahalla on taipumus hakeutua sinne, missä se poikii parhaiten; missä markkinat ovat lähellä tai työvoima on halpaa tai sekä että. Tunnetusti pääomalla ei ole isänmaata. Se kumartaa ainoastaan kasvun jumalaa.
Suomen talouden pitkän juoksun kantavimpana tukipilarina pidetty metsäteollisuus on jo jonkin aikaa hakeutunut ulos Suomesta. Viime viikolla jättiyhtiö Stora Enso ilmoitti tuotantonsa lopettamisista niin Suomessa kuin muuallakin Länsi-Euroopassa. Kaikkiaan 5 000 ihmistä saa lähtöpassit. Yhtiö keskittää panoksia uusille markkina-alueille Etelä-Amerikkaan ja Aasiaan.
Stora Enson leikkaukset Suomessa jäävät pelättyä pienemmäksi. Tällä kertaa. Mutta viesti on selkeä: mikään ei ole ikuista. Toistasataa vuotta puusta paperia veistäneillä paikkakunnilla saadaan varautua siihen, että vihreän kullan kaivokset ehtyvät. Sellaisetkin tehtaat, jotka kuvittelevat porskuttavansa hyvin, ovat suurennuslasin alla. Ellei tulos tyydytä osakkeenomistajia, tehtaan loppu on edessä. Tässä pelissä ei tunteilla, vaan raha ratkaisee.
Suomen teollisuuden kilpailukyky on jo pidemmän aikaa rankattu maailman valioluokkaan. Silti työpaikkoja häviää, ja kaikki tämä tehdään kilpailukyvyn nimissä. Tuntuu ristiriitaiselta. Eikö vain. Ei riitä, että ollaan parhaita, vaan täytyy olla vielä itseään parempia.
Ei ihme, että teollisuuden jättiläisten linkuista kärsimään joutuvat ihmiset eivät ymmärrä leikkauksia. Ja herrat kirotaan. Juuri metsäteollisuudelle kun on ollut ominaista, että ihmiset ovat varsin sitoutuneita työnantajaansa; ovat olleet sitä jopa useassa polvessa.
Viime keväänä metsäteollisuudessa käytiin pitkä ja katkera työtaistelu. Vuosikymmenet paperissa sovittiin herrasmiesmäisesti asioista. Sopimusten ansiosta työntekijöiden palkat ja muut edut nousivat teollisuuden huipulle. Työnantaja sai vastalahjaksi työrauhan ja työhönsä sitoutuneen väen.
Ihmisiä vähennettiin tehtaista jo takavuosina, mutta useimmiten yhteisesti sopien. Alan palkansaajien korkeat ansiot selittyvät osittain juuri tästä. Työntekijät myivät omaa selkänahkaansa. Pitkään tämä toimi, mutta se ei näemmä riitä enää.
Kevät muutti paljon. Metsäteollisuus lähti alalla ennennäkemättömän avoimeen taisteluun palkollistensa etujen heikentämiseksi. Työnteko kiellettiin, työantaja ajoi alan työsulkuun. Yhtenä perusteluna etujen heikennyksille käytettiin sitä, että näin turvataan alan teollisuuden säilyminen Suomessa. Patruunat saivat osan tahtoaan läpi. Mutta sillä ei taida sittenkään olla yhteyttä työpaikkojen säilymiseen.
Palkansaajien mahdollisuudet puolustautua käyvät koko ajan vaikeammiksi. Ennen riitti, että pantiin peppu penkkiin, niin saatiin neuvottelut käyntiin ja asioista päästiin lopulta sopuun. Nyt pääoma on kansainvälistä. Sen lonkerot ulottuvat kaikkialle. Yksi tehdas tai yksi maa on yks hailee, kun pääoman pelikenttänä on koko maailma.
Osoitamme herkästi sormella Flextronicsin kaltaisia kasvottomia maailmanyrityksiä niiden heitellessä työpaikkoja sinne tänne, vaikka kotilähtöiset kapitalistit toimivat samalla tavalla päästyään vastaavaan asemaan.
Mitä on tehtävissä? Vetoaminen pääoman hyväntahtoisuuteen tuskin auttaa. Rajojakaan ei voida sulkea. Kauppa käy koko ajan yhä laajemmalla rintamalla.
Tavallinen metsien nainen tai mies tuskin voi muuta kuin tehdä työnsä hyvin. Koko puunjalostuksen tulevaisuuden avaimet ovat varmaan samassa korissa kuin muunkin teollisuuden. Ne kiteytyvät pitkälti kysymykseen, miten pärjätä maapalloistuneessa, läkähdyttävässä kilpajuoksussa, jota säätelee osakkeenomistajien loputon ahneus.