Liikenneministeri Kimmo Sasi (kok.) uhmaa Euroopan unionin vaatimusta suojella Keravan-Lahden-oikoradan tiellä oleva liito-oravan elinalue. Kokoomusministeri viisveisaa EU:n huomautuksesta sekä pelosta menettää tukea tälle Euroopan 14:nneksi tärkeimmäksi rankatulle liikennehankkeelle.
Liito-orava - tuo vaaksan mittainen, jugurttipurkin painoinen, pallosilmäinen, miltei äänetön yöliitäjä, jonka aniharva on nähnyt luonnossa - on ehtinyt aiheuttaa jo monia suorastaan koomiselta vaikuttavia selkkauksia Suomen ja unionin välille.
EU on moittinut Suomea liito-oravan suojelun laiminlyönneistä. Asia tuskin olisi niin tärkeä, ellei Suomi sattuisi olemaan ainoa unionin maa, jossa tätä pikkueläintä tavataan, ja elleivät meidän metsäteollisuutemme toimet ympäristöasioissa olisi joutuneet katseen kohteeksi keskisessä Euroopassa.
Toiset ovat ottaneet opiksi. Sasi ei. Siinä, missä Sasi äyskii EU:lle, suomalaiset metsäyhtiöt ovat tulleet varovaiseksi ja alkaneet hitusen verran ottaa vaarin eurooppalaisesta mielipiteestä ja herkkyydestä ympäristöasioille.
Jos jokin yhtiö tekee oma-aloitteisesti suojelutoimia, se ei jätä tätä kertomatta. Viimeksi metsäjätti UPM-Kymmene keskeytti Merijärvellä sijaitsevalla työmaallaan hakkuut metsäkoneenkuljettajan havaittua pari liito-oravaa. Hehtaarin palsta suojeltiin. Yhtiö teki asialla suurta julkisuutta.
Vaikka liitto-orava on ollut rauhoitettu Suomessa jo vuodesta 1923 lähtien, kanta uhkaa huveta. Tällä hetkellä liito-oravia lasketaan olevan 10 000-40 000 paria. Monista suojelutoimista huolimatta määrän arvellaan kutistuneen 20-30 prosenttia viimeisen kymmenen vuoden aikana.
Merkittävin syy liito-oravien määrän vähenemiselle on nykyaikainen tehometsätalous. Liito-oravat kun eivät kykene liitämään paljaaksi parturoiduilla tantereilla, vaan tarvitsevat kulkemiseen, elämiseen ja lisääntymiseen vanhoja kuusivaltaisia, järeitä haapoja kasvavia metsiä.
Tällaiset metsät ovat käyneet vähiin. Teollisuus on jo kauan suorastaan huutanut kuusitukkeja. Aikaisemmin roskapuuksi luokiteltu haapakin on alkanut kelvata sille. Harvinaisiksi käyville eläin- ja kasvilajeille on perustettu suojelusaarekkeita avonaiseksi parturoitujen hakkuualueiden kylkeen tai sisälle.
Tällaiset suojelutoimet eivät kuitenkaan pelasta lajeja, parhaimmillaan vain hidastavat joidenkin lajien häviämisen vauhtia. Perusongelma liittyy siihen kovaan tapaan, jolla metsiä käsitellään. Laajojen alueiden avohakkuut muuttavat luontoa perusteellisesti.
Huoli liito-oravasta ei ole huolta vain yhdestä pienestä metsän eläjästä, vaan siihen kiteytyy laajempi tyytymättömyys tapaan, jolla suomalaisten kansallisomaisuutta, vihreää kultaa vuollaan. Myötätuntoa herättävän näköinen avuton liito-orava sopii erinomaisesti mannekiiniksi kaikkien hellimälle metsän monimuotoisuuden ajatukselle.
Aukkohakkuista kärsivät muutkin kuin harvinaisiksi käyvät eläin- ja kasvilajit. Viime kädessä ihminen itse, jopa teollisuus. Vaikka laajojen aukkojen parturointia perustellaan taloudellisuudella, pitkässä juoksussa sen edullisuus on vähintään kyseenalaista. Se metsä, joka syntyy aukon paikalle, ei ole koskaan entisensä.
Metsällä on tärkeä paikka suomalaisen sydämessä; sekä tunteen tasolla että myös osana ravinnon hankkimista ja vapaa-aikaa. Mikään ei ole vastenmielisempää kuin marjastaa, metsästää tai muuten vain kulkea avonaisiksi hakatuilla, risukkoisilla ja auran kovalla kouralla revityillä raiskoilla.
Luonnollisessa metsässä on tilaa kaikille, ja siitä riittää hakattavaa vielä seuraavillekin polville.