Oslo Ja tapahtui sinä päivänä, kun Suomen Matti Heikkinen voitti maailmanmestaruuden.
On tiistai ja kello on Norjan aikaa 10.46. Askel, toinen, kolmas, neljäs, ylämäki, ylämäki, ylämäki.
Nyt on mentävä sinne, minne hiihto on perinteisesti kuulunut. Ei siis stadionille, vaan metsän siimekseen - ja siihen Holmenkollen on maailman paras paikka.
Tavoitteena on kävellä metsäreitin läpi ja päätyä Frognerseterenin alueelle, missä jopa tuhannet ihmiset pitävät telttaleiriä kisojen ajan.
Kun kysymys on norjalaisista, heitä on pilvin pimein jo matkan varrella. Miesten 15 kilometrin kilpailuun on aikaa vielä pari tuntia, mutta lehmänkellot kilisevät jo.
Ihmisiä tulee, ihmisiä menee ja heillä on yleensä sukset jalassaan. Kuten nyt tälläkin perheellä, jonka kolmevuotias kuopus Sivert liukuu isänsä vetämänä lankkujen päällä ilman sauvoja.
Perheellä on kahdeksan kilometrin matka jäljellä omaan tavoitepaikkaansa, joten isän kantorepulle on vielä käyttöä.
Puiden takaa aukeaa näkymä Hemingseterin leiriin. Se on erityisesti lapsiperheille soveltuva paikka. Kello on 11 eli kisaladun yli pääsee vielä jonkin aikaa.
Lapset laskevat Hemingseterissä mäkeä pulkalla tai suksilla. Keskelle mäkeä on tietenkin väsätty myös omatekoinen hyppyri.
Samaan aikaan metsässä Johan Heide on kömpinyt teltastaan ulos ja hämmentää tulisijan päällä kiehuvaa tomaattikeittoa.
"Viiden tähden hotelli", Kristiansandista Holmenkollenille tytärpuolensa Fridan kanssa saapunut Heide hörähtää.
Heide on edellisen kerran majoittunut kisojen aikana metsässä vuoden 1994 olympialaisissa Lillehammerissa.
"Siellä oli mahtava tunnelma. Tämä on uusinta siitä. Luulenpa, että metsään leiriytyminen taitaa olla hyvin norjalainen tapa."
Totta norski turisee. Vastaavaa hiihtokisojen tunnelmaa ei löydy mistään muualta maailmassa.
Heide tietää, että silloin, kun hiihtäjät ovat startanneet matkaan, kannattaa olla hollilla.
"Jokainen hiihtäjä menee vain kerran tästä ohi", hän huomauttaa.
Keskustelu keskeytyy, kun päiväkotiryhmä puskee vierestä keltaiset turvaliivit päällänsä. Mini-ihmiset kilkuttavat kellojaan niin maan perusteellisesti.
Pitäisikö olla kuin kainuulainen - kateellinen kaikille? Missä ovat myrtyneet naamat, missä ahdistus? Eikö ketään palele?
Norjalaiset ovat talvi-ihmisiä, jotka näyttävät todellakin nauttivan hiihtokilpailun seuraamisesta metsässä. Tämä on kansainvaellus, tämä on kansanjuhla.
Holmenkollen on hämmästyttävä nykypäivän kisapaikka. Se on metromatkan päässä eurooppalaisen pääkaupungin keskustasta, ja myös alueen sisällä etäisyydet ovat lyhyet.
Tässä se sitten on, kuuluisa Frognerseteren. Se on satojen telttojen leiri keskellä metsää, mutta aivan kisaladun varrella. Monet norjalaiset viettävät täällä koko kahden viikon kisarupeaman.
Frognerseteren on makuupusseja, heinäpaaleja, tulisijoja, nuotioita, makkaran tuoksua, lehmänkelloja, oluttölkkejä ja pannukahvia.
Se on lumen keskellä pystyssä seisovia suksia, joita riittäisi vaikka muille jakaa.
Frognerseteren on viikinkikypäriä, villapaitoja, termospulloja, suklaata, ihmisiä huopien alla, puusta tehtyjä tuoleja ja pöytiä.
Se on - kappas vain - kaksi aggregaatin voimalla pyörivää suuren kokoluokan taulutelevisiota.
Frognerseteren on norjalaisille kahden viikon loma, hiukka liian pitkään jatkuva nuoruus ja rockfestari, jonka päälavalle nousee aina uusi bändi.
"13 yötä. Tulimme kisoja ennen sunnuntaina ja lähdemme niiden jälkeen maanantaina. Ei hetkinen, siitähän tulee 15 yötä", Bård Lie ynnää.
Lie on yksi leirin johtohenkilöistä. Hänen massiivisen telttansa edessä on VIP-kyltti.
"Tämä on yksi iso juhla. Enkä tarkoita sillä pelkästään juhlimista juomien kanssa. Esimerkiksi viime yönä tuossa televisioiden ääressä oli 50-60 ihmistä viettämässä aikaansa."
Kello on jo puoli yksi. Kansa alkaa miehittää radan vartta lähtölistat käsissään.
Norja, Norja, Norja. Eikö täällä ole yhtään suomalaista missään?
Nyt tärppää! Tuolla on kaksi Suomen lippua tikunnokassa. Tällä kertaa kajahtaa Etelä-Karjalasta, mistä Mika, Kyösti ja Juho-Joel Luukkonen sekä Pekka Hämäläinen ovat saapuneet viikoksi Holmenkollenille.
"Minun poika, isä ja appiukko. Kunnon miesten reissu siis", Mika Luukkonen tarkentaa myhäillen.
Miehillä on ollut muutamina päivinä lippuja stadionille ja toiset päivät ovat kuluneet metsässä.
"Ei tällaista tunnelmaa voi kokea missään. Stadionilla näkee kisan paremmin, mutta tässä hiihtäjät menevät tuosta metrin päästä."
Samalla latua pitkin sivakoi keskittyneen näköinen Sami Jauhojärvi verryttelylenkillään.
"Musti, Musti, Musti! Hyvä, Musti! Tänään otetaan mitali", mieskuoro kannustaa.
Ei, mutta sehän on latupartio. Kello on 13.07 ja hetken päästä ensimmäisen hiihtäjän pitäisi saapua tähän kenties radan kovimpaan nousuun.
Seitsemän minuuttia myöhemmin näköpiiriin ilmestyy numero yksi rinnassaan Australian Mark van der Ploeg.
Ei ihme, että kaikki hiihtäjät ovat ihastuksissaan Holmenkollenin tunnelmasta. On sama, mistä hiihtäjä on kotoisin, hän saa hiihtää kisan läpi jatkuvan kannustuksen saattelemana.
Käytetään yksi legendaarinen klisee tämän kerran, koska se pitää juuri nyt paikkansa: ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua.
On oikea hetki sanoa hyvästit metsälle ja juosta maantietä pitkin alas hiihtostadionille. Metsä ei silti hiljene.
Kello 13.34 starttaa numero 68, Suomen Matti Heikkinen.
